No niin, tulipa sitten nämäkin hankittua eli mustat, polvipituiset legginsit. Mielipiteemme on, että nämä eivät sovi kenellekään, kaikkein vähiten lyhyille ja pikkuriikkisen pyöreämuotoisille kuten me. Pirjo halusi yläosaksi ruudullisen liivihameen, joka oikeastaan taitaa olla enemmän tunika. Purjo valitsi saman asun hiukan pitempänä versiona ja ruutujen sijaan kukilla. Pääasia molemmilla oli se, että nyt on pakko saada legginsit, kun kaikilla muillakin on (ihan kuin eilen, piti saada pitsiset vastaavat ihan samasta syystä). Emmekä me edes ole ihan varmoja  tästä kirjoitusasusta: osa kirjoittaa leggings ja osa leggins, ota tästä nyt sitten selvää.

Olemme saaneet ikäväsävyistä palautetta siitä, pitääkö nuken jokaiseen mielitekoon ja vaatimukseen mennä mukaan. Kuulemma ei tapahdu kovin pahoja asioita, vaikka ei ostaisikaan kaikkea sitä, mitä kavereilla on. Elämä ilman pitsisiä punttihousuja on ihan elämisen arvoista sellaisenaankin. Samaan syssyyn meitä on opastettu lukemaan valtakunnallisesta lehdestä juttu, jossa vuosia lapsia toisten puolesta hoitanut toteaa, että vanhempien tehtävänä on tuottaa lapsilleen pettymyksiä. Kuulemma sama pätee nukkeihin.

Rohkenemme olla osittain eri mieltä. Nukke kokee kyllä ihan riittävästi pettymyksiä jo arkielämässä ilman, että niitä täytyy erikseen ryhtyä tuottamaan. Milloin ei pääse kauppaan, vaikka haluaisi, ja milloin taas pitää odottaa, että ruoka valmistuu. Pieniä pettymyksiä tulvillaan kaikki päivät, mutta niin pitää ollakin. Ei siihen erikseen tarvita mitään erityisiä pety-nyt -kerrankin-kunnolla -päiviä, jolloin kielletään kaikki sellainen, mistä tiedetään toiselle iloa olevan ja mikä siihen asti on ollut varsin suotavaa. Juuri sellaisina päivinä pettymyksentuottajavanhemmat pakottavat lapsensa syömään sinappisilliä vain siksi, ettei lapsen elämä pelkän perunan ja kurkun kanssa kävisi liian mukavaksi. Ja jos ei syö, niin kielletään jälkiruokajäätelö. Erityisen ällöttävät pettymyksentuottajavanhemmat vetävät viimeisetkin pisteet kotiin syömällä itse suklaapäällysteisen jäätelöpuikon siinä sinappisillilautasen ääressä itkevän lapsen silmien edessä. Omasta mielestään he viettävät juuri silloin hyvän vanhemmuuden juhlaa: lapsihan tarvitsee pettymyksiä, nyt siitä kasvaa vahva aikuinen. Voi olla, että lapsi siinä sivussa oppii vihaamaan vanhempiaan, mutta kaikkeahan ei voi saada.

Joskus aikuisen kannattaa pysähtyä miettimään tekemisiään ja sanomisiaan. Meillä punttihousut olivat kiellettyjen listalla siksi, että ne nyt vaan sattuvat olemaan rumia. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin osasyynä saattoi olla ompelijan laiskuus paneutua pitsineuleen ompelun saloihin. Oli helpompi sanoa ei kuin ottaa asioista selvää. Mitä pitemmälle kesä kului, sitä enemmän punttipöksykansaa näki ja sitä paremmin silmä tottui rumuuteen. Ei se ole aikuisen arvovallasta pois, vaikka pystyykin pyörtämään puheensa ja myöntymään johonkin sellaiseen, mitä aikaisemmin on pitänyt tarpeettomana. Vaikka "kaikilla muillakin on" tuntuu typerältä perustelulta, niin se on kuitenkin parempi puolustus kuin pelkkä perustelematon "ei". Jos ei osaa kieltoaan millään perustella, on syytä miettiä, ettei vahingossa olisi edes pikkuisen väärässä.