Photobucket

Nyt kun presidentinvaalit ovat ohi ja Ruotsi on saanut pienen prinsessansa, on meillä vallan hyvää aikaa heittäytyä hetkeksi politiikan synkänmustaan maailmaan. Juu, aina välillä pitää astua niin sanotusti epämukavuusalueelle (tämä ei tarkoita, että koirankakkaan!) ja tehdä jotain sellaista, missä ei ole kovinkaan hyvä. Koska joka tapauksessa kummastelemme asiaa jos toistakin, niin miksi emme saman tien tuikkaisi makkaratikkuamme valtiovaltaakin syvästi huolestuttavaan nuorten tilanteeseen.

Vähän aikaa sitten lehdissä kerrottiin, että Suomessa on kadoksissa noin 30 000 nuorta. Se on suunnilleen saman verran väkeä kuin mitä Ylöjärvellä asustaa. Ihmettelimme kovasti, että jos sellainen lauma nuorisoa on lähtenyt kotoa ovet paukkuen tai kadonnut muuten vain jälkiä jättämättä, niin kuvittelisi siitä läheisten hieman huolestuvan ja vaikka facebookissa omiaan huhuilevan ja Iltasanomien nettiversiossa kuvia levittelevän tyyliin "Oletko nähnyt Milla-Irmeliä, ota yhteys lähimpään poliisiin". Sitten selvisi, että vain viranomaiset ovat kadottaneet tämän kansanosan, joten he eivät ole kirjoissa ja kansissa eli sähköisissä rekistereissä yhtään missään oppilaitoksessa, TE-toimistossa, armeijassa, sairaalassa, vankilassa tai missään muussakaan paikassa, missä nuorilla on tapana aikaansa viettää.

Avuksi yhteiskuntakarkurien löytämiseen on kehitetty etsivä nuorisotoiminta. Emme ole ihan varmoja siitä, mitä tämä toiminta sisältää, mutta voisimme kuvitella, että etsimistä. Ehkä tällainen partio kiertää televisiolupatarkastajien tapaan ovelta ovelle kysellen, asuuko siellä mahdollisesti joku nuori, jota viranomaiset eivät ole saaneet otteeseensa kaikista yrityksistään huolimatta. Voimme sielumme silmin nähdä, miten moisesta tuohtunut nörtti kurkkii tuskastuneena ovisilmästä ovikellonrimputtelijoita ja toivoo, että nämä ymmärtäisivät lähteä oikein äkkiä pois, jotta hän pääsisi nettipokerin pariin. Ja jos "kadonnut nuori" erehtyy avaamaan oven, jaetaan hänelle työpajojen ilosanomaa ja kerrotaan, että paikka sormiväri- ja kierrätyspahviaskarteluryhmässä odottaa, pipo päähän ja takki niskaan niin lähdetään hankkimaan valmiuksia työelämää varten.

Turhan usein unohdetaan, etä osa nuorista ei valitettavasti ole työelämäkelpoisia, vaikka ikä, pituus ja paino sekä suuret sanat muusta kertoisivat.Harjoittelussa on kaunis ajatus tutustua työtehtäviin ja samalla nuori on yhteiskunnan näppäimissä vähän kuin myöhäistetyssä päivähoidossa itsekin.   Tärkeintä ei ole olla olemassa vaan olla viranomaisten rekistereissä oikeassa paikassa oikeassa iässä riittävän pitkään vaan ei liian kauan.

Kyllä me ymmärrämme, että nuorelle ei ole hyväksi vain roikkua kotona odottamassa, että ihme tapahtuu ja tarjotaan työpaikkaa, jossa ilman koulutusta tienaa 8000 e/kk muutaman tunnin vaivannäöllä. Sellaisia työpaikkoja kun ei oikeasti ole. Toisaalta eipä tunnu olevan muutenkaan oikeita työpaikkoja tarjolla, sillä työnantajat on aika näppärästi opetettu ottamaan erilaisia ilmaisia harjoittelijoita tehtäviin, joista aikaisemmin maksettiin palkkaa. Nyt ei enää tarvitse, sillä TE-toimistosta tarjotaan kaikenlaisiin työhöntutustumis- ja harjoittelujaksoihin väkeä valittavaksi asti ihan ilmaiseksi. Harjoittelija saa korvausta noin 40 euroa päivässä, mikä ei periaatteessa ole ollenkaan väheksyttävä summa. Silti se ei ole palkkaa, jonka voi kokea ansaitsevansa työllään vaan saman summan tukirahaa saa makoilemalla kotonakin.

Tavallaan harjoittelu on ihan OK, eihän se nuori oikeasti osaa työtä, jota tulee tekemään. Harmillisen usein on kuitenkin käynyt niin, että esimerkiksi päiväkodissa syksyn flunssa-aallon kampittaessa petiin lapsia ja hoitajia ollaan tilanteessa, jossa laskennallisia aikuisia ei ryhmässä ole tarpeeksi (laskennallinen aikuinen on ihan eri asia kuin lapsiryhmän kanssa toimiva aikuinen). Silloin sille harjoittelijalle kaadetaan tilapäisesti sama vastuu kuin muillekin hoitajille, koska muuten ei saada toimintaa rullaamaan. Vaan saako harjoittelija palkkaa siitä, että hän korvaa lastenhoitajan? Ehei, työtehtävissä vain hieman joustetaan, jolloin harjoittelija voi olla lapsiryhmän kanssa yksin ulkona, vastuu kasvaa ja jossain päivähoitotoimistossa hykerrellään käsiä yhteen, kun ei tarvitsekaan hankkia palkallista hoitajaa sijaistamaan vaan työ tehdään ilmaiseksi. (Nyt me tiedämme saavamme sapiskaa, sillä kaikissa päiväkotien kahvihuoneissa noustaan ylös ja huudetaan kilpaa, että ei pidä paikkaansa, ei noin tehdä koskaan. Huijaatte kuitenkin, kyllä tuo on ihan arkea monessa paikassa, jossa pakkosäästetään).

On kaunis ajatus hankkia työllisyysvarojen avulla sitä tuiki tarpeellista työkokemusta, jota ilman on melkein mahdotonta mitään työtä saada. Harmi vain, että kovin harva harjoittelu jatkuu edes määräaikaisena työsuhteena. Ehei, nuorta kiitellään kiinnostuksesta ja ahkeruudesta, mutta valitettavasti töitä ei ole tarjolla, koska samoihin tehtäviin on ensi viikolla tulossa seuraava harjoittelija. (Ja taas me tiedämme, että TE-toimistojen kahvihuoneissa noustaan ylös ja huudetaan kilpaa, että ei se noin mene, ministeriön ohje 1087/2010 tai jotain sotii vahvasti moista toimintaa vastaan. Huijaatte tekin, arkipäiväähän tuo on monessa tapauksessa.)

Ihan oma lukunsa ovat opiskeluun liittyvät harjoittelujaksot, jotka on suoritettava, jotta saa päättötodistuksen. Idea on hyvä, tarpeellinen ja mielekäs, sillä eihän pelkällä teorialla töissä pärjää. Toteutustapa vain on kummallinen. Osa saa tästäkin harjoittelusta palkkaa, osa ei. Osa voi korvata harjoittelun palkallisella kesätyöllä, osa ei. Varmasti tuntuu aika epäreilulta opiskella sairaanhoitajaksi ja saada kesätöiden ajalta palkkaa, mutta kun palaa samaan paikkaan syksyllä harjoittelijana eli tekemään vastaavia töitä (tosin nyt opiskelijana, ei hoitajana), ei tilille kilahda euroakaan.

Kauniisti puhutaan, että opiskelija on siellä osastolla oppimassa, mutta nykyisessä rahatilanteessa vakiväki on mitoitettu vuoroihin aika tarkasti suhteessa opiskelijoiden määrään. Tällä emme suinkaan tarkoita sitä, että kun vakituisia hoitajia eli ohjaajia on paljon niin opiskelijoitakin on, vaan ihan päinvastoin. Ja koska hoitoalalla arvostetaan töihin tarttuvaa väkeä, kantavat opiskelijat osansa työtaakasta sen sijaan että ottaisivat esille osastojaksolle orientoivan ohjeen, jossa kerrotaan yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista siitä, millaista siellä pitäisi opiskelijana olla. Seuraaminen ja tarkkailu, oppimispäiväkirjan laatiminen ja toimenpiteiden opettelu vaihtuvat aika ripeästi perustyöhön, jota ilman osasto ei toimisi.

Ai että mikä olisi meidän lääkkeemme asiaan, jota valtakunnassa isommilla aivoilla varustetut kokoontuvat pohtimaan monessa eri toimikunnassa vähintään kuukausittain. Ihan aluksi pitäisi pystyä määrittämään, mitä se harjoittelu ihan oikeasti on. Nyt kaikki ohjeet ovat suloista sanahelinää, jota voi tulkita ihan miten haluaa. Seuraavaksi pitäisi miettiä, riittääkö harjoitteluun sittenkin yhden kuukauden mittainen rupeama ja sen jälkeen nuoren voisi palkata töihin työsuoritustaan vastaavalla palkalla (tämä tosin edellyttää kaikenlaisia työmarkkinajärjestökommervenkkejä, sillä tässäkään vaiheessa nuorelle ei välttämättä tarvitsisi maksaa täyttä ammattiosaajan palkkaa, koska hän ei sellainen ole). Samalle työnantajalle - isollekaan - ei anneta jatkuvasti ilmaista työvoimaa harjoittelun nimikkeellä vaan ehdotetaan muutaman ahkerimman palkkaamista edes määräajaksi. Mitä siitä ihan oikeasti tulee, että kuntien päivähoito ja osin kouluavustaminenkin hoidetaan vuodesta toiseen työharjoittelijoiden voimin? Ja opiskelijoilla tulisi voida olla oikeus ihan itse päättää, suorittavatko he opiskeluun liityvän harjoittelunsa palkallisesti vai palkatta. Jos on onnistunut saamaan kesätöitä satamakahvilasta, niin miksi vastaava jakso pitäisi suorittaa uudestaan talvella ilman palkkaa?

Kanssamme saa ihan huoleti olla eri mieltä, ei haittaa. Me olemme silti oikeassa.
 

Photobucket

  Pirjolla on collegekankainen haalari, jonka jujuna on hupun reunan ympyräkoristeommel. Aivan liian harvoin ompelijamme käyttää ompelukoneensa koruommelvalkoimaa somistellessaan asujamme. 

Photobucket

Purjolla on tomaatinpunainen collegehaalari, jossa ei ole mitään mielenkiintoista yksityiskohtaa.