Me saimme kutsun. Tai siis kutsu tuli jo viikkoja sitten, mutta juhlat olivat tänään. Pukeuduimme parhaimpiimme eli roosanvärisiin taftileninkeihin, joissa pikanttina yksityiskohtana ovat puhvihihat ja olkaröyhelöt. Pirjon mekossa on vyötäröllä ylileveä satiininauha isoine rusetteineen ja Purjo halusi omaansa kiiltävää hapsunauhaa. Harmi, että kuvassa ei näy, miten hauskasti se heilahtelee jokaisella askeleella. Halusimme pukeutumisella kunnioittaa arvokasta tilaisuutta ja lisäksi meistä on hauskaa, että edes joskus on niin isoja juhlia, että oikeasti saa pikkuisen pyntätä itseään.

Itse tilaisuus oli arvokas. Urut pauhasivat ja vähän väliä piti taukojumpata eli nousta ylös ja istua alas. Se oli kyllä tarpeen, sillä penkit oli suunniteltu joskus ennen viime vuosisataa eli niissä ovat alunperin istuneet ihan kummallisen kokoiset henkilöt. Synnistä ei puhuttu muistaaksemme ollenkaan, sillä se ei taida nykyisin olla oikein muodissa. Sen sijaan pohdittiin antaumuksella, millainen aita lammastarhalle olisi hyvä rakentaa, jotta roistot eivät sinne rynnistäisi. Tai saattaa olla, että ymmärsimme jotain väärin. Kesäkanoista tai -lampaista ei sanottu halaistua sanaa, vaikka puhe muuten liikkui aika lailla elämän keväässä ja kesässä.

Kaiken tämän jälkeen siirryttiin rupattelemaan ja ojentelemaan lahjoja ja olemaan mukavia. Hyvä käytöksemme palkittiin hieman myöhemmin suklaapalleroilla, jotka ovat melkein yhtä hyviä kuin suklaamousse, mutta hieman tiiviimmässä muodossa. Saattaa olla, että jotain muutakin syötävää oli tarjolla, mutta koska tämä ei ole ruokablogi eikä edes arvostele mun juhlatarjoilut -blogi, keskitymme olennaiseen eli herkkuihin. Kakkuakaan emme halua mitenkään ylenkatsoa, mutta suussasulavat suklaapallerot ohittivat sen mennentullen. Juhlan teemaan sopivasti kuvailemme niitä taivaallisiksi ja samalla säälimme ihan vähän niitä lukijoitamme, jotka eivät päässeet osallisiksi pöydän antimista. Kuvia meillä ei ole, koska mielestämme ei ole sopivaa tunkeutua muiden juhliin kameran kera vain siksi, että saisi otoksia omaan blogiinsa.

Päivä on ollut kaikin puolin oikein onnistunut. Aurinko on paistanut, lumet ovat sulaneet ja se kauan odotettu kevät on vihdoinkin täällä. Nyt pitäisi vain päättää, mitä me sillä tekisimme eli paneudummeko sankoperunoiden ja turvepussitomaattien kasvatukseen, maasta putkahtelevien sipulikasvien kukkien tarkkailuun vai vimmattuun kevätsiivoukseen. Itsemme tuntien tuo viimeinen vaihtoehto on täysin teoreettinen eli listalla mukana vain siksi, että luulisitte meidän jotain tuollaista harrastavan.

Tänään me joka tapauksessa keskitymme mukavan juhlan muisteluun. Kotien rukouskirjassa vuodelta 1991 ohjataan tällaisena päivänä toivomaan sitä, että juhlittava saisi onnellisen nuoruuden ja eläisi ehyen elämän. Me olemme sitä mieltä, että elämä voi vaikka vähän rispaantuakin, sillä se kertoo siitä, että elämää on joka päivä käytetty. Muutama virhe sinne tai tänne on parempi kuin laittaa elämänsä lasivitriiniin pölyttymään. Jos Jeesus olisi ollut nainen, me olisimme tänään kuvaannollisen lampaankasvatuksen sijaan päässeet kuulemaan parsimisen ilosanomaa: taitava neulankäyttäjä saa muutamalla langanpujottelulla korjattua rikkinäisen kohdan. Raamatussa sitä kutsutaan armoksi.

Toivomme sinulle Venla onnellista ja armollista elämää. Ja näin meidän kesken, muutama suklaapallero silloin tällöin eivät nekään välttämättä ole pahasta.