http://pirjojapurjo.blogspot.fi/

Käykää siellä meitä katsomassa.

Ei tähän maljakkoon mitään salaisuutta liity. Se on ihan tavallinen, jonkun himoharrastelijan posliininmaalauskurssilla sävyttelemä tuotos, jolle on hankala löytää mitään järkevää käyttöä nykypäivänä. Siksi me leikimme, että olemme Indiana Joneseja, jotka ovat museosta löytäneet salaperäisen maljan. Roistot voivat minä hetkenä hyvänsä ryöstää sen, jos emme keksi sille sopivaa piilopaikkaa.

Olemme pukeutuneet asianmukaisesti eli meillä on paahteelta ja hiekkamyrskyiltä suojaavat lierihatut. Niiden alta on hyvä pälyillä ympäristöä. Muuten vaatteemme ovat oikein kirjavat, jotta niissä ei näkyisi lika. Purjo on yhdistellyt aika omintakeisesti raitaa ja palloja sekä kissankuvia. Pirjolla on feikkifarkkushortsit eli oikeastaan farkkupainetusta neuloksesta ommellut housut ja paita, jossa tarkkasilmäinen erottaa kuvan auton etupuskurista. Tärkeintä näissä on se, että vaikka ryömisimme, konttaisimme, nojailisimme hämähäkinseitteihin tai istuisimme mutakasaan, niin sitä likaa ei ihan heti huomaa. Indiana Jonesin tyttöystävillä on samanlaisia vaatteita eli valkoisia paitoja, jotka ovat ihan puhtaita ja vastasilitettyjä, vaikka hän juuri olisi ryöminyt esiin hiilikasasta. Sellaisen paidan mekin haluaisimme.

Me olemme käyneet ihan oikeassa museossa, eikä siellä ollut ollenkaan samanlaista kuin Indiana Jonesin museossa. Emme nähneet ainuttakaan muumiota, muutaman mummin kyllä. Sen sijaan museo oli ihan täynnä kaikenlaisia vanhoja tavaroita, joiden vieressä oli nimilappu, jossa oli sen esineen nimi. Luultavasti museoissa käy vielä meitä tyhmempää väkeä, sillä nimilapuissa oli sellaisia tekstejä kuin "kauha" ja "puulautanen". Harmiksemme emme nähneet ainuttakaan aarretta eikä mistään takahuoneesta tullut ketään pyytämään apuamme salakirjoituksen ratkaisemisessa. Ehkä näytämme ulospäin siltä, että emme selviäisi helpoimmastakaan sudokusta saati jostain hieroglyfikirjoituksesta.

Museot ovat siitä hassuja paikkoja, että niissä ihmiset käyvät katsomassa tavaroita, joista ovat ensin tarmolla pyrkineet pääsemään eroon. Osa oikein kehuskelee sillä, miten on lukuisissa muutoissa onnistunut hävittämään monta laatikollista tavaroitaan ja isotätien perintönä saamansa pitsilakanat, joille ei ollut mitään käyttöä, kunhan olivat turhana kaapintäytteenä. Sitten ne samat ihmiset menevät museon näyttelytilaan ja ihastelevat, että kyllä on entisaikaan osattu ja viitsitty kirjailuja tehdä näihinkin liinavaatteisiin, olisipa meilläkin tälläiset. Juu, olisipa hyvinkin, jos ei jossain vaiheessa olisi tullut vimmaa raahata niitä omia kierrätyskeskukseen antamaan liinavaatekaappiin tilaa huonolaatuisille pussilakanoille.

Tai sitten seistään kummastelemassa vitriiniin laitettuja kirjeitä ja muita papereita jostain sadan vuoden takaa. Oikein kunnioituksesta hiljennytään hetkeksi, kun huomataan, että todistuksesta löytyy vuosiluku 1889. Niin vanha! Omat todistukset on aikaa sitten hävitetty tarpeettomana rojuna, sillä kuka niitä jotain peruskoulun päättötodistusta edeltäviä papereita koskaan kyselee, takansytykkeeksi joutavat hyvin. Turha on seuraavien sukupolvien pyrkiä mummon jäämistöstä kaivamaan esille mitään vastaavaa joskus sadan vuoden kuluttua. Tyhjiä kaappeja rakastava hävittää kaiken, jonka vain voi ja kun oma koti on tyhjennetty, siirrytään ikääntyneiden sukulaisten vinttejä tyhjentämään. Turha roina kaatopaikalle ja sitten museoon ihailemaan ihan samanlaisia esineitä lasin takaa. Jostain syystä omassa kodissa vanha esine on vähän kuin tukala sukulainen, pakko sietää, mutta eroon pyritään heti kun voidaan. Museossa se sama tavara onkin ihailua  herättävä taideteos ja arvokas muisto menneisyydestä.

Me viihdymme ihan hyvin vanhojen esineiden keskellä, sillä ne saavat meidät näyttämään ikinuorilta.

Meidän piti ilahduttaa teitä jo eilen, mutta koko Vuodatus oli kupsahtanut nurin. Tekstimme on siis jo antiikkista, mutta koska meillä on tänään ollut hurjasti kaikenlaisia kiireitä (joista kerromme joskus myöhemmin), niin saatte nyt lukea eilisistä asioista. Kuva ei liity mitenkään mihinkään, kunhan kokeilemme, miltä tuntuu istua konepellillä kesäisissä mekoissa. Purjon asu on trikoota, Pirjon puuvillaa. Ihailkaa, miten hienosti taivas ja puut heijastuvat vastavaihdetusta tuulilasista! Katsastajasetä oli sitä mieltä, että se pitää vaihtaa, vaikka meistä siitä näki vielä ihan hyvin liikennettä, kunhan ymmärsi kurkkia vahvasti oikeasta laidasta ohi kaikkien säröjen.

Mutta nyt siis palaamme eiliseen ja tarkasti ottaen eiliseen aamuyöhön noin klo 5.15. Siihen aikaan meille yleensä jaetaan Hesari. Nyt vahva alleviivaus sanalle yleensä, sillä eilenpä lehdenjakaja ei lehteä jättänyt. Ehei, vaikka hän ajeli reippaasti pihaan kolisuteltuaan ensin naapurin postilaatikkoa ja käänteli soraa roiskien autonsa rattia siinä huolettomasti ennen kuin pyyhkäisi matkaan.

Mistäkö kaiken tämän tiedämme? Me satuimme olemaan erittäin epätavallisesti hereillä ja näimme kaiken ikkunasta. Tai oikeastaan emme nähneet ihan kaikkea, koska ryntäsimme lehdenjakajan perään ulos huiskien vimmatusti, että tännepäin, täällä se laatikko on. Ja jos et laatikkoon sitä lehteä halua laittaa, niin visko vaikka auton ikkunasta pihalle, niin me käymme sen sieltä noutamassa.

Vaan sinne lähti lehdenjakaja matkassaan lehtemme! Pyhää vihaa uhkuen menimme takaisin nukkumaan varmoina siitä, että hän kyllä huomaa erheensä ja palaa takaisin. Olimme väärässä, mikä on hyvin harvinaista meille. Postilaatikko ammotti tyhjyyttään vielä kolme tuntia myöhemminkin, joten päätimme soittaa jakelupäivystykseen kertoaksemme murheemme.

Meille vastannut henkilö oli erittäin hyvin perehdytetty tehtäväänsä, sillä hän osasi pahoitella juuri oikealla tavalla, otti kovasti osaa ankeaan kohtaloomme ja varoi tarkasti muistuttamasta, että nettiversiokin on olemassa. Me haluamme perinteisen paperilehden, jonka väliin voi murustella näkkileipää ja joka on käytettävissä sähkökatkonkin sattuessa. Hän lupasi, että saamme lehtemme. Valitettavasti hän unohti kertoa, että saisimme sen vasta seuraavana päivänä täynnä ikivanhaa ja käyttökelvotonta tietoa.

Eilisen päivän kärvistelimme siis paikallisen maakuntalehden turvin hyvin tuohtuneina siitä, että lehdenjakaja kavalasti varasti lehtemme ja todennäköisesti taitteli siitä biojätepusseja. Syvästi häntä nyt nuhtelisimme, jos kiinni saisimme. Viikonloppujen suurimmat ilot syntyvät siitä, kun saa kaikessa rauhassa ihmetellä lehteen kirjoitettuja uutisia ja lukea sarjakuvia. Inha ryönä on se, joka meiltä tämän pienen ilon pois vie!

Jotkut ikävähköt ihmiset väittävät, että emme käytä portaita, koska olemme laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Ehei, hissinkäyttömme syyt ovat paljon, paljon laajemmat ja jalommat kuin joidenkin tapa ylläpitää kuntoaan puuskuttamalla portaissa edestakaisin.

Olennaisin asia tässä ei ole hissi vaan se, kuka sen keksi. Aivan oikein: insinööri. Eikä siinä vielä kaikki. Kun insinööriä luotiin, huomattiin aika pian, että hänelle ei ollut ihmeemmin käyttöä. Rakennusmestari oli jo keksinyt portaat, joita pitkin pääsi kerroksesta toiseen, joten insinöörille piti löytää jotain muuta tekemistä. Aikansa kaikenlaista turhempaa kehiteltyään hän keksi laatikon, joka liikkuu sulavasti kerrosten välissä ja jossa lihasvoimaa tarvitaan ainoastaan oikeaan paikkaan vievän napin painamiseen.

Joten me käytämme hissiä ihan vain kunnioittaaksemme kaikkia niitä insinöörejä, jotka olisivat ihan hurjan surullisia, jos kukaan ei ottaisi keksintöjään jokapäiväiseen käyttöön. Rakennusmestarit tai jotkut muut portaisiin kaikesta päätellen käsittämättömän syvästi ihastuneet  ovat lanseeranneet erilaisia "porraskävelytuokio päivässä pitää pihtipovet loitolla" ja "liiku rapussa henkesi edestä senkin läski" -kampanjoita, mutta hissien puolesta ei puhu kukaan. Monessa rakennuksessa ne nököttävät nurkassa yksin ja hylättyinä väen vänkeytyessä portaisiin kuntoliikkumaan ja suorittamaan arjen taukojumppaa.

Koska emme halua insinöörien olevan surullisia, käytämme hissiä ihan aina kun se vain on mahdollista. Omalla tavallamme me näin kunnioitamme insinöörien luomistyötä. Emme vieroksu tavarahissejä tai pienenpieniä kanaverkolla verhottuja hissikoreja vaan aina yhtä suurella riemulla avaamme oven, astumme sisään, painamme nappia ja hämmästelemme, mihin  kerrokseen sillä kertaa päädymmekään. Vaikka insinöörit ovat hurjan viisaita, on heillä vielä keksimättä erehtymätön hissilaitteisto, joka osaa lukea ajatuksia ja tietää, että vaikka painamme numeroa 5 niin haluamme kerrokseen 4.

Vaatepuolella meillä oli tänään kohtuullisen viileänä päivänä kunnon tunikat. Pirjolla on velourista ommellun kukallisuuden alla yksivärinen collegeasu. Purjolla puolestaan on vedenväriset (kuka kumma sellaisenkin värin meni keksimään?) tiukkikset ja kissakuvioinen ylipitkä pusero tai liian lyhyt hame, ihan miten vain.

Olemme saaneet vihailijapostia. Kärttyisä lukija ties mistä otti yhteyttä ja oli kovasti tuohtunut siitä, miten negatiivisia nukkeja me olemme ja miten me suorastaan apinan raivolla paneudumme kaikenlaisiin epäkohtiin ja valituksiin sen sijaan, että yrittäisimme pienissä päissämme ymmärtää positiivisen ajattelun kehittävät puolet. Hyvä kärttyisä lukija (joka muuten käytit jotain ihan muuta nimimerkkiä, jota emme nyt millään muista), ihan sinun iloksesi valitsimme nämä apinalliset asut. Raivon jätämme kokonaan sinulle!

Kyllä me myönnämme, että olemme kirjoituksissamme aika lailla painottuneet erilaiseen valittamiseen ja epäkohtien tonkimiseen. Kyse on kokonaan luonteesta: olemme tulisieluisia melankolikkoja, joka ilmenee negatiivisväritteisenä hämmästyskummasteluna. Meistä on mukavaa valittaa, saamme sellaisen tunteen, että olisimme vähän enemmän elossa kuin ne, jotka hiljaa vaieten tyytyvät osaansa. Tosin voi olla, että heillä asiat oikeasti ovat hyvin eivätkä he valittele mitään ihan siksi, että joku sellainen pikkuseikka kuin kassajonossa kärryjä kantapäille työntelevä kanssaostelija tai auton korjaamisen sijaan rikkova mekaanikko eivät ole koskaan laajentaneet heidän maailmankuvaansa.

Toisaalta onko epäkohdan esillenostaminen valittamista? Onko omituisista ilmiöistä puhuva pelkkä negatiivinen urputtaja vai sittenkin epätavallisen tarkkasilmäinen henkilö, jolla on rohkeutta sanoa ääneen se, mitä muut eivät uskalla? Tai onko hän pelkästään tyhmä, koska ei osaa pitää suutaan kiinni silloin, kun kaikki muut tajuavat, että vaikeneminen on kultaa ja ääneenajattelusta voi syntyä hankaluuksia. Ihan konkreettisena esimerkkinä voimme muuten kertoa, että ei kannata kovin isoon ääneen kailottaa jonkun läheisen henkilön aivotoiminnan yksinkertaisuutta, vaikka kaikki seurueessa saman tiedon varmasti jakavat. Kyseinen henkilö on takuuvarmasti kuuloetäisyydellä, painaa sananne mieleensä ja jonain päivänä kostaa! Etenkin, jos hänen nimensä on sattumalta Purjo.

Tämän päivän valituksemme kohdistuu liikennemerkkeihin ja nopeusrajoituksiin. Mehän kaikki tiedämme, että taajamien ulkopuolella perusnopeusrajoitus on 80 km/h. Siihen on sitten kaikenlaisia poikkeuksia esim. risteyksissä, koulujen, päiväkotien jne. luona eli oikeastaan nukkejärjellä ajatellen aika osuvissa paikoissa. Harva tietää, että sellaisen nopeusrajoituksen voi saada kotinsa kohdalle ihan vain tekemällä anomuksen ELY-keskukseen ja perustelemalla sen vaikka niin, että kyseisellä tieosuudella on taloja ja liittymiä. Siellä ELY-keskuksessa sen anomuksen käsittelee viranhaltija, jolle varmaan on aika yllättävä tieto, että Suomessa on edelleenkin tieosuuksia, joiden varressa on sekä asuttuja taloja että kaikenlaisia pienempien teiden liittymiä, joten hän silkasta kummastuksesta päättää 60 km/h nopeusrajoituksesta moiselle alueelle. Kyseessähän on melkein katoava luonnonvara, kyllä sellaista tulee suojella.

Ajatus on varmasti kaunis, ja anomuksen tehnyt voi nukkua luottavaisin mielin tietäessään, että juuri hänen kotinsa kohdalla ei enää hurjastella 80 km/h vaan ajetaan maltillisesti hitaampaa nopeutta. Sitä se anomuksen tehnyt ei valitettavasti muista, että mitä enemmän näitä näennäisesti turhia nopeusrajoituksia on, sitä vähemmän niitä noudatetaan. Jos vaikka 40 km mittaisella tieosuudella vähän väliä joutuu hidastamaan vauhtia siksi, että joku on keksinyt nopeusrajoitusta anoa ja toinen on virkaintoisena sen myöntänyt, niin ei se liikenneturvallisuus siitä parane. Rajoituksia noudattavat ohitetaan huoleti, sillä kiinnijäämisen riski on minimaalinen. Ei jokaisen kodin kohdalle voida laittaa liikennevalojakaan, vaikka ne miten mukavat olisivat, kun aamulla käy tien toiselta puolelta noutamassa postin. Ei edes silloin, kun liikennevalot todistettavasti vähentäisivät onnettomuuksia.

Kun on oikein rohkea kuten me, voi mennä hyvin lähelle sellaisia puolivillejä eläimiä kuin lehmät. Hiukan meitä jännittää olla tässä kielenlipaisun päässä Lehmä Ämyläisestä, mutta kokeneina valokuvamalleina selvisimme tästäkin tilanteesta. Tärkeintä oli seistä aivan hievahtamatta ja olla olevinaan kuin ei huomaisikaan vieressä uteliaana kurkkivaa nautaeläintä. Koska tässä vaiheessa kesää pieni ylenkatseellinen kuva on vallan paikallaan, ikuistimme uuden ystävämme myös omana itsenään katselemassa hieman epäluuloisesti kameraan. Kuten huomaatte, hän ei ole kiinni missään parressa vaan vallan valtoimenaan tuolla laitumen puolella. Me emme menneet sinne vaan pysyttelimme tässä ruokintakatoksen heinäosassa varmoina siitä, että lehmät eivät ole lihansyöjiä. 

 Rikoksen uhrista meillä ei ole kuvaa, sillä haluamme säästää kaikkein herkimpiä lukijoitamme. Uhri on konehallissa asuva traktori, jonka piti viettää koko juhannus siististi ja siivosti katon alla hirmuisen rehuntekorupeaman päätteeksi. Toisin kuitenkin kävi eli se oli otettu sieltä omin luvin ja ajateltu nähtävästi palauttaa yhtä hiljaisesti kuin oli vietykin. Tekijä luuli, että kaikki olivat poistuneet juhannuksenviettoon eikä siis osannut edes ajatella, että me olisimme jääneet talonvahdeiksi ja joutessamme kiertäisimme kaikki pihapiirin rakennukset etsien jotain tekemistä.

Löysimme tilapäisen anastuksen kohteen eli traktorin keskeltä konehallia. Salapoliisit Pirjo Holmes ja Purjo Watson huomasivat heti, että kaikki ei ole kunnossa, vaikka anastaja oli yrittänyt olla ovela ja tehnyt kuten sisustusohjelmissa neuvotaan korostamalla sitä, mitä ei voi peittää. Harmillisesti luvattoman reissun aikana oli menopelin tuulilasi hajonnut tuhansiksi pienenpieniksi pirstaleiksi, joten omasta mielestään hyvinkin älykäs roismo oli päättänyt korvata sen elmukelmulla. Jopa me älysimme alkeellisen ja suorastaan typerän hämäysyrityksen.

Oli täydellinen sattuma, että osuimme paikalle, sillä meitä on erikseen kielletty menemästä konehalliin. Tällä kertaa katsomme kuitenkin tarkoituksen pyhittäneen keinon, sillä pääsimme heti potentiaalisen syyllisen jäljille ja saimme tärkeitä johtolankoja. Yksi niistä lähti sinisestä villapaidasta, joka oli tuorekelmun virittelijän päällä. Asia on nyt selvitetty ja tekijät saaneet vallan hirmuiset nuhteet. Seuraavalla kerralla ei muuten kannata pitää hirvittävää meteliä ja ottaa kavereitaankin mukaan ryöstöretkelle, sillä meillä on valitettava taipumus olla uteliaita ja mennä kurkkimaan, jos jossain autioksi määritellyssä tilassa onkin menossa keskinkertaista vahvempaa hauskanpitoa.

Koska Lehmä Ämyläisen kanssa kuvatut vaatteet eivät näkyneet kovin hyvin, lisäämme tänne loppuun portailla napatut otokset.

Purjolla on trikooasu, jossa housut ovat täpläkuvioiset ja ruudullisessa paidassa toistuvat housujen pinkit sävyt.

 Pirjon kukkamekossa on edessä pari laskosta antamassa helmalle väljyyttä. Kannattaa panna merkille, että pääntie on viimeistelty helman ja hihojen kukkatrikoolla. Näin on saatu aikaan hurjan huoliteltu vaikutelma, vaikka oikeastaan syynä on sopivanvärisen resorin loppuminen.

Juhannuksena pitää kerätä seitsemän kukkasta ja sitten nähdä makeita unia. Tämä kuva on otettu kesken tärkeän poimintatyön ja kuten huomaatte, ainakin niittyleinikki, lemmikki ja mansikka päätyvät ensi yönä tyynyn alle. Kuva on otettu iltahämärissä, joten se on hieman tumma.

Tänä vuonna juhannus on poikkeuksellisen kaunis ja aurinkoinen. Emme silti suosittele menemään ulos, koska jos tarkasti katsotte, huomaatte ympärillämme villeinä tanssivien hyttysten parven. Kaikesta luonnon vihamielisestä kuhinasta huolimatta ihmettelemme, miten vähän juhannusta on osattu matkailussa käyttää hyväksi. Juuri nyt Suomen armaat äidinkasvot kannattaisi näyttää turisteille, jotka haluavat nähdä ja kokea jotain aivan uutta.

Ajatalleenpa nyt näitä juhannustaikoja, jotka eksoottisuudessaan vetävät vertoja härkätaisteluille. Miettikääpä vähän, miten monen saunan ympäri juostaa tänäkin yönä alasti, viskotaan vihta katolle ja sitten kiivetään perässä katsomaan, minne se tyvi osoittaa. Siellä suunnassa nimittäin majailee tuleva puoliso. Olisi siinä bussilastillisella turisteja ihmettelemistä, kun kaupunkilainen tätä taikaa pyrkisi tekemään ja epätoivon vimmalla yrittää heittää vihtaa kolmikerroksisen kerrostalon katolle kipitettyään sitä ennen melkein puolen kilometrin lenkin talon ympäri.

Toinen visuaalisesti mukava taika on lähteeseen katseleminen ja tulevan puolison kuvan näkeminen oman peilikuvan rinnalla. Uskomme, että nytkin kymmenet ellei sadat neidot polvistuvat erilaisten vesiastioiden äärelle toivoen lätäkön tai posliinipytyn pohjasta näkevänsä jotain muuta kuin mitä näkevät. Suomalaisen kesäyön kulkuun kuuluva vatsanpohjasta asti lähtevä paha olo voitaisiin turisteille selittää perinteisenä taikana eikä suinkaan liikana alkoholinkäyttönä.

Kolmas ja varmasti eniten turisteja kiehtova juhannusperinne on ruishalmeessa kieriskely. Kumma juttu, että kukaan retkiä työkseen miettivä ei ole huomannut kuljetella hiljaisesta ja melkein kuolleesta pääkaupungista  bussilasteittain innokkaita matkalaisia maakuntiin kuikuilemaan ruispelloissa ilakoivia toiveikkaita nuoria neitoja. Koska ruista nykyisin kasvatetaan paljon, paljon pienemmillä peltopinta-aloilla kuin vaikkapa Suomi-filmien kulta-aikaan 1940-luvulla, käy nykypelloissa todennäköisesti melkoinen kuhina eli arviolta ainakin viisi neitoa hehtaaria kohti. Koska samaan aikaan samalla peltolohkolla toista taikaa eli ojanpohjia pitkin kulkemista suorittaa huomattavasti vähäisempi määrä isäntiä, saattaa jollekin hieman vähempään tyytyvälle neidolle kelvata sieltä turistibussin ikkunasta tapahtuvaa tarkkaileva turisti tai vaikka se bussikuski.

Me toivotamme nyt kauniita unia ja lähdemme viettämään yötöntä yötä nukkumalla oikein makeasti.

Kaikki luonnosta löytyvä raidallinen on vaarallista. Miettikää vaikka tiikereitä, ampiaisia, erotuomareita ja suojateitä. Kaksi ensimmäistä voi minä hetkenä hyökätä kimppuumme, kolmas pilata viheltelyllään hyvän pelin ja neljäs ryhtyä salakavalasti jalankulkijalle vaaralliseksi. Onneksi täällä ei ole lähellä yhtäkään tiehen maalattua raidoitusta, joten me voimme rauhassa maastoutua. Olemme asettautuneet kuuliljojen katveeseen joko piiloon pedoilta tai vaanimaan muuten vain. Asut ovat velouria ja joustofroteeta ja ne sopivat erittäin hyvin tällaiseen vähän vilpakampaan päivään.

Luonto on juuri nyt uhkeimmillaan eli suomennettuna täynnä kaikenlaista ötökkää ja rikkaruohoa. Mukavaa tässä on se, että voi rauhassa vakoilla ympäristöään ilman, että kukaan huomaa. Vähemmän mukavaa on se, että ne hyönteiset pyrkivät hanakasti kanssamme samoille tarkkailuapajille eli lähellämme on jatkuvasti sirkeiden hyttysten pisteliäs armeija. Meistä ei ole siihen, että ehdoin tahdoin antaisimme niiden pistellä meitä kuin neulatyynyä, jotta saisimme loppukesäksi immuniteetin. Ehei, luotamme kaikenlaisten savujen, voiteiden ja aerosolien ihmeitä tekevään vaikutukseen tavoitteenamme pitää inisijät loitolla.

Rikkaruohot puolestaan ovat täysin villiintyneet huomattuaan, että muutamana päivänä on satanut vettä. Mikä kumma siinä on, että kaikenlaiset erikseen kasvateltavat hyötykasvit kuten vaikka lehtisalaatti ja kehäkukka eivät ryhdy lainaan niin rivakasti rehottamaan kuin vaikka voikukat ja erilaiset putkikasvit. Aivan kuin rikkaruohot olisivat jotain kasvikunnan bodareita, jotka lisäaineiden ansiosta kasvavat sellaista vauhtia, ettei siinä ole mitään tolkkua. Vai oletteko koskaan kuulleet, että hyötykasvit jättävät rikkaruohot varjoonsa ja siten tukehduttavat nämä kesken kasvukauden? Päinvastaisia tarinoita on vaikka kuinka paljon, muutama jopa meidän puutarhastamme.

Ihastuttavien juhlien kirjoon on tällä kertaa liitetty eilinen konfirmaatio, jota tässä kuvassakin juhlistamme maltillisesti kimaltavissa mekoissamme. Pirjon mekon edustassa on hohtava paljettikirjailu ja Purjolla on vyötäröllä solmittava polka dot -nauha. Siis pilkullinen satiinikaistale, jos ette tiedä, mikä se polka dot oikein on.

Juhlatilaisuus oli juuri sellainen kuin pitikin eli hirmuinen kesäsade hakkasi kirkon ikkunoita vimmatulla voimalla nuorten laulaessa epävireisesti ja mahdollisimman hiljaa herkkää rippilauluaan. Esitys oli niin vaimea, että me melkein takapenkissä tilaisuutta seuranneet emme milloinkaan saaneet tietää, mistä kappaleesta oli kyse. Siitä huolimatta yhden jos toisenkin läheisen silmäkulmasta pusertui herkkä kyynel. Nyt he ovat jo noin isoja.

Hetkeä aikaisemmin oli veisattu vakavina pääsääntöisesti hautajaisista tunnettu "Joutukaa sielut, on aikamme kallis", joka löytyy kokoelmasta Halullisten sielujen hengelliset laulut. Kirkkokansa hieman hämmästeli kappalevalintaa, sillä yleensä tähän rippikoululaisten elämän kevään juhlaan ei liitetä näin voimallisia muistutuksia kuolevaisuudesta. Muutenkin virsivalintojen perusteella rohkenemme epäillä, että niistä päättänyt sairastaa keskivaikeaa masennusta tai on saanut päähänsä laulattaa kirkkovuoden aikana virsikirjasta kaikki ne laulut, joita ei viimeiseen viiteen vuoteen ole veisattu.

Synkeä sade, nuoruuden kukoistus vai virsien vaikeasävelisyyskö lienee ollut syynä siihen, että väki kirkonpenkeissä käyttäytyi epätavallisen huonosti. Tällä kertaa meteliä eivät pitäneet vain pikkulapset, joista esimerkiksi takanamme istunut potki penkkiä noin 10 minuuttia, vaan myös aikuiset. Ja nyt alleviivaamme, että ihan aikuiset aikuiset, siis isoäiti-ikäiset, jotka kesken nuorten ensimmäisen ehtoollisen lähettelivät innolla tekstiviestejä joko muualla oleville sukulaisille tai treffipalstoille. Rippilasten kummit palasivat siunaushetkestä takaisin pyyhkien kuvaannollisesti hikeä otsaltaan kuin kyseessä olisi ollut kovinkin raskas velvollisuus ja heidän yhtä leikkisät sukulaisensa taputtivat kummia äänekkäästi selkään kuin suurenkin urheilusuorituksen tehnyttä sankaria. Ja tietysti muutaman hupiveikon piti palata ehtoolliselta esittäen humaltunutta, sillä onhan siinä viinipikarillisessa sen verran ytyä, että se saa yli satakiloisen korston polvet notkumaan. Hassunhauskaa joidenkin mielestä, meistä myötähäpeää aiheuttavaa.

Me saatamme olla vanhanaikaisia, mutta meistä kirkonmenoihin ei kuulu mikään tuommoinen meno vaan rauhoittuminen ja muiden kunnioittaminen. Tässä tapauksessa pääosassa olivat rippilapset, eivät suinkaan rehvakkaat isät, jotka vaeltelivat kännykkä korvalla ympäriinsä ja vähän väliä poistuivat eteisen puolelle hoitamaan äärettömän tärkeitä työasioita kesken sunnuntaisen jumalanpalveluksen  tai nuorekkaat isoäidit, joiden mielestä jotkut ikivanhat säännöt peitetyistä olkapäistä ehtoollisjumalanpalveluksessa ovat so last season (eli vanhanaikaisia ja pahasti). Puuttui enää, että joku olisi käväissyt ohimennen soittelemassa urkuja kesken kaiken tai kipaissut alttarille esittämään omaa ohjelmaansa.

Niin että ei jäänyt hyvä mieli! Enemmänkin mietimme, mitä ihmettä aikuisille on tapahtunut, kun heidän täytyy oman nuorensa tärkeässä juhlassa taantua kakaroiden tasolle. Ei se konfirmaatio tee nuoresta perheen aikuista, jolle voi sälyttää aikuisen vastuun ja samalla itse ryhtyä kapinalliseksi. Näin meidän kesken: samojen nuorten muinaisessa kerhokirkossa heidän vanhempansa vielä osasivat kutakuinkin käyttäytyä, joten vuosien varrella on tapahtunut vakavaa taantumista. Syynä tuskin on ruokavalio tai ilmasto, joten epäilemme henkistä laiskuutta!

Tänään me olemme vallan vakavoituneet ja ryhtyneet pohtimaan vallankäytön kummallisuuksia. Syy asiapitoiseen ajatteluumme on tässä kuvassa mukana. Tarkempi lukija huomaa, että se on oikeastaan pelkkä ikivanha pelikone, mutta tällä kertaa se symboloikoon vallankäytön kummallisia kiemuroita.

Kesäaikaan nuoriso viettää viikkojaan erilaisilla rippi- ja prometheusleireillä. Molemmissa on tarkoitus pohtia syntyjä syviä (vai oliko se syntejä syviä, emme ole ihan varmoja) ja muiden kanssa keskustelemalla laittaa ajatusmaailmaansa jonkinlaiseen järjestykseen kaikenlaista murrosiän kuohujen keskellä. Saako toisen mopoa katsoa himoiten tai onko oikein syödä citykaneja, siinäpä pulma.

Erityisen yhteistä näille leireille ovat apparit eli apulaisohjaajat ja isoset, jotka ovat sellaisia hieman leiriläisiä vanhempia vapaaehtoisia, jotka itse aikanaan ovat samanlaisen leirin käyneet läpi. Heille maksetaan jonkinlainen muodollinen kulukorvaus menetetystä vapaa-ajasta, mutta ei yleensä oikeaa palkkaa, kuten niille ohjaajille ja leirinvetäjille.

Olennaista on se, että appareilla ja isosilla on valtaa nuorempiin leiriläisiin. Tämä valta syntyy kokemuksesta ja asemasta. Periaatteessa leirin aikuiset kontrolloivat valtaa, mutta yleensä sitä sinisilmäisesti luotetaan siihen, että kun isonen/appari on omasta halustaan paikalla ja tehtäväänsä perehdytetty, niin hän omaksuu yleisinhimilliset käyttäytymistavat ja kohtelee muita kuin toivoo itseään kohdeltavan.

Ja kattia kanssa! Osa ihmisistä on sellaisia, että jo pieni ripaus valtaa turmelee heidät kokonaan. Kun saa tilaisuuden pompottaa muita, niin sittenpä pompotellaan ja oikein olan takaa. Tässä vaiheessa kuvaan astuu tuo jo mainittu pelikonsoli, joka tässä saa luvan esittää kaikkia elektronisia vempaimia puhelimista putkiradioihin. Riittävän vallanhaluinen isonen kun lukee ohjeita ja ryhtyy sitten soveltamaan niitä omasta mielestään joustavalla tavalla eli pärstäkertoimen mukaan päättää, kuka saa pitää kännykkänsä ja kuka ei.

Leirin ohjeiden mukaan puhelimesta ei tarvitse luopua, jos siitä ei ole häiriötä. Vallanhaluinen isonen päättää luovasti, että kivan tyypin pirisevä puhelin ei haittaa, mutta tylsän nyhjäkkeen äänetön, kassinpohjalle unohdettu ja kutakuinkin herätyskellokäytössä oleva kännykkä häiritsee jo pelkällä läsnäolollaan, joten se pitää antaa pois. Ei suinkaan oppituntien ajaksi eikä yöksi vaan koko leirin ajaksi. Kun säännöissä niin sanotaan. Että kun se häiritsee, ja jos ei vielä häiritse, niin voi varsin hyvin häiritä ihan kohta, joten nyhjäke hyvä, kännykkä pois tai keksin syyttää sinua tupakoinnista, ja se taas tietää leirin loppumista samantien. Arvaapa huviksesi, kumpaa ohjaajat uskovat, jos menet asiasta valittamaan.

Ja niin joutuu leiriläinen luopumaan kännykästään vain siksi, että valta on kiva asia ja vallankäyttö antaa tunteen siitä, että on iso ja mahtava, vaikka oikeastaan on pelkkä ketku liero.

Onneksi tämän maailman nyhjäkkeet ovat etukäteen ottaneet selvää siitä, millaista leirillä voi pahimmillaan olla. Niinpä heillä on mukanaan toinenkin puhelin, josta se isonen tahi appari ei tiedä yhtään mitään. Tässä puhelimessa on tietenkin nettiyhteys ja kaikenlaisia pelejä, joilla itseään ja huonekavereitaan voi viihdyttää iltayön synkkinä hetkinä sen vallankäytöstään hurahtaneen isosen nukkuessa autuaan tietämättömänä koko asiasta.

Jos me nyt lähtisimme leirille, laittaisimme nämä asut päälle. Pirjolla on pinkit pitsilegginsit, samansävyinen trikoopusero ja kukallinen samettiliivihame. Purjolla on kirahvipaita ja siihen sointuvat yksiväriset housut. Ja tuon pelikonsolin me takuuvarmasti salakuljettaisimme mukanamme, vaikka miten leirille mukaanotettavien kiellettyjen tavaroiden listalla olisivat mopot, televisiot, läppärit, kotiteatterit, mehumaijat, trampoliinit ja elektroniikkapelit. Ja kyllä, me tiedämme, että niille kiellettyjen tavaroiden säännöille on olemassa laatijoiden mielestä pitävät perusteet. Joskus vain voisi miettiä, onko ne säännöt keksitty vain siksi, että vähäisintä valtaa saaneet voisivat sitä mielivaltaisesti käyttää.