Photobucket

Mistä tuntee suomalaisen vaikka missä turistirysässä ulkomailla? Moni sanoo, että kalpeasta ihonväristä ja vyölaukusta, mutta me väitämme, että Marimekosta. Löytyy lapsille paitaa ja löytyy aikuisille kukkaroa, monella on huivi tai laukku merkkinä siitä, että Suomesta ollaan. Tällaiset miniunikkoasut ovat tismalleen sitä, mitä "rennosti ja kuitenkin melkein merkkivaatteisiin" pukeutuva täti-ihminen kaupunkilomallaan haluaa kokeilla. Ihan totta, meiltä on kysytty vakavalla naamalla, että saako näitä asuja myös aikuisten kokoa (eli kokoa 44 ja sitä isompia). Toivottavasti vastaus on ei. Pelkkä ajatus pelottaa.

Tavallaan näissä vaatteissa tulee lomaolo, vaikka ulkona sataa räntää. Tekee mieli käyskennellä kiireettömästi kori käsivarrella aurinkoisella torilla, ystäviä nähdessä huudahtaa iloisesti "hei" ja tervehtiessään käyttää ulkomaankieltä sanoen "skudaa, skudaa". Se tarkoittaa suomeksi, että hyvää päivää. Tai sitten voisi istua pihakeinussa, sellaisessa vastakkainistuttavassa, mehulasin ja täytepipareiden kanssa kuuntelemassa lintujen laulua ja kuvittelemassa, että  se keinu on paikallisjuna menossa vaikka Mikkelistä Kuopioon. Sitten voi keinua ja leikisti kertoa, mitä muka junan ikkunoista näkyy ja keitä muita tulee kyytiin.

Nämä kieltämättä aika näkyvät ja helposti mieleenjäävät vaatteet ovat puuvillaisesta perusminiunikkokankaasta. Hatuissa on leveä lieri, ja niiden alle on helppo mennä piiloon. Molemmilla meillä on samanlaiset ribbipaidat, mutta Pirjo halusi liivihameen, jossa on edessä muutama hiulaskos. Niillä saa kätevästi kerättyä yläosan väljyyden, mutta helma jää leveäksi. Purjon haalari on tehty samalla kaavalla kuin eilisetkin haalarit, mutta tässä ei ole edessä taskua.