Photobucket

Eilen oli veteraanipäivä, ja sen kunniaksi esittelemme varsinaisen leluveteraanin, puolisatavuotiaan nallen. Kuten kuvasta näkyy, hän on osallistunut moniin reipashenkisiin leikkeihin ja menettänyt nuoruutensa taisteluissa toisen korvansa. Silmät ovat silti yhä kirkkaat eikä takkuturkissa ole koinsyömiä reikiä. Jos nallea heiluttaa, päästelee hän mörähtäviä ääniä ja tuntuu nauravan itsekseen. Tarina kertoo, että nallella olisi kaksi sisarusta, jotka ovat muinaisena jouluna vuonna 1960 yhdessä saapuneet samaan perheeseen. Muiden kohtalosta ei ole tietoa, mutta tämä nalle asuu meillä ja viettää ansaittuja eläkepäiviään lipaston päällä perhevalokuvien vierellä.

Nalle on siltä ajalta, jolloin lelut tehtiin kestämään. Sitä on tietysti vaikea uskoa katsoessaan reissussa hieman rähjääntynyttä ulkomuotoa, mutta miettikääpä vähän: moniko nykypäivän pehmolelu kestää riepottelua, halaamista, rapsuttelua ja repimistä yhtä hyvin kuin tämäkin vanha nalle. Sillä on sydän puhdasta kultaa ja sisikunta muuten aika napakkaa jouhta, ei mitään superlonia tai pumpulia.

Tämän meidän oman leikkien veteraanimme kunniaksi laitoimme nallepaidat päälle. Pirjon raitapaidassa on raitapaidallinen nalle (hih!) ja Purjo valitsi rusettinallen kuvan omaan paitaansa. Asuissa tikkaukset ja resorit ovat sävy sävyyn.

Nalle ei enää jaksa kovin rasittavia tai riehakkaita leikkejä, joten ehkä vietämme päivän hidastellen. Joku aikuisempi voisi käyttää tästä tekemättömyydestä sanaa laiskottelu, me luimme lehdestä, että sen muodikkaampi nimitys on flow.