Photobucket

Tänään on matkailtu kotimaassa ja kävelty jalat tohjoksi Tampereen kaduilla. Säätiedotus lupaili hellettä, joten kepeille kesämekoille oli taas käyttöä. Purjo otti hempeänvihreän mekon, johon on ujutettu koristeeksi jostain jäänyt pätkä vaaleanpunaista brodyyria. Sama sävy jatkuu  Pirjon mekossa, jossa on yhdistetty raitaa ja ruutua. Kannattaa huomata pienet puhvihihat, ne ovat nyt "se juttu" eli vastaavia näkee isommissakin kokoluokissa. Tuo hyttyskarkote on kuvassa mukana muistuttamassa juhannuksesta, jota juhlitaan ihan kohta. Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, on se myös verenhimoisten öttiäisten juhlaa. On siis pakko valita: haiseeko kamalalta myrkyltä ja karkottaa ihan kaikki hyttysistä alkaen vai alistuuko olemaan juhlapyhän rautahermoisin verenluovuttaja, ja antaa hyönteisten hyökätä.

Tampere on mielenkiintoinen kaupunki. Tavoillemme uskollisina tutustuimme pääasiassa ostoskeskuksiin ja alennusmyynteihin, koska Tampereella ei ole pistäytymispaikaksi kuninkaanlinnaa kuten Tukholmassa. Koko matkan kohokohta oli vaniljaviinerin syöminen Linkosuon kahvilassa. Kiitimme itseämme asuinpaikan valinnasta. Jos kotimme olisi Tampereella, söisimme joka päivä viinerin ja vuoden lopussa olisimme keränneet niin paljon vaniljasosetta vatsamme ympärille, että emme enää mahtuisi blogimme kuviin.

Siinä suu vehnäsellä oli aikaa tarkkailla ympärillä häliseviä tamperelaisia. Panimme merkille, että he ovat erikoistuneet erityisen rumiin tatuointeihin. Hellepäivänä heillä oli hyvä tilaisuus paljastaa käsivarret ja selkä. Tai ehkä se ei sittenkään ollut kovin hyvä idea, koska jouduimme näkemään lapaluun päällä ja olkavarressa kymmeniä omituisia muotopuolia perhosia ja haalistuneita kasvokuvia. Ensin me ajattelimme, että ehkä siellä Tampereella tehdään tatuointeja oppilastyönä, vaikka jonkun tatuometristi AMK -tutkinnon osana. Jokaisen tulevan tatuometristin täytyy lopputyönään tehdä iso tatuointi, ja halpojen ihopiirrosten perässä hihkuen juoksevat tamperelaiset ovat innolla ottaneet harjoitustyöt ihan sydämenasiakseen, vaikka lopputulos on joskus jäänyt vähän epämääräiseksi. Toinen vaihtoehto on se, että paikallisella tatuoijalla on krooninen hikka, ja hän sen vuoksi tekee liikuttavan amatöörimäistä tulosta.

Paneuduimme asiaan kotona ja huomasimme, että vaikka on olemassa optometristeja,  artenomeja ja iktyonomeja, niin  tatuometristeja ei ainakaan toistaiseksi kouluteta. Harmi, me kun nyt tiedämme ainakin yhden kaupungin, jossa heille olisi työsarkaa.

Kaikkien tamperelaisten iloksi on todettava, että kaupunki oli shoppailijalle varsin sopivan kokoinen ja siellä puhuttiin pääosin suomea. Toisin oli Tukholmassa, jossa jostain syystä on otettu käyttöön ruotsin kieli. Kun sinne Tampereelle vielä saataisiin keskikokoinen linna kuninkaineen, pienehkö vanha kaupunki matkamuistomyymälöineen ja vähän enemmän edullisia putiikkeja, voisimme harkita uusintakäyntiä.