Photobucket

Tänään on ollut vähän sellainen pakkopullapäivä. Aina joskus joutuu kylästelemään paikoissa, joissa ei koe oloaan ollenkaan mukavaksi, mutta koska on saanut hyvän kotikasvatuksen, niin istuu hiljaa tuolillaan ja mussuttaa pullaa palan jos toisenkin. Tällaisissa kyläpaikoissa ei ole lapsia leikittäjiksi tai sitten tarjottu tekeminen (Valitut Palat vuodelta 1968 ja loppuun asti väritetty puuhakirja) ei kiinnosta kovin pitkään.

Meillä on tällaiset tyttömäisen hempeät pyhämekot, joissa näytämme ihan kaksosilta, vaikka Pirjo on oikeasti paljon vanhempi. Niinpä meitä kyläpaikassa kutsuttiin tupliksi ja nimetkin muistettiin väärin eli olimme siellä Virpi ja Sirpa. Emme loukkaantuneet, vanhat ihmiset eli 40 vuotta täyttäneet nyt ovat vähän sellaisia, että nimet eivät millään pysy mielessä. Mekkojen kangas on muuten  vilpoisaa viskoosia ja mikä parasta: näitä ei tarvitse silittää, koska pinta on ikuisesti pikkiriikkisen ryppyinen.

Koska tekemisen kanssa oli vähän niin ja näin, asetimme korvat höröasentoon ja kuuntelimme meille täysin sopimattomia aikuisten puheita. Yksi jos toinenkin paikallaolija nimittäin mietti, että jättäisi kaiken taakseen, niin perheen kuin työnsäkin, pakkaisi repun ja lähtisi Kuala Lumpuriin tai Goalle etsimään itseään. Mielenkiintoiseksi tämän etsimisen tekee meidän mielestämme se, että he olivat lähdössä etsimään itseään paikoista, joissa eivät ole koskaan käyneet. Ei niin järjen hiventäkään.

Miten voi löytää itsensä Venetsiasta, jos ei ole sinne koskaan aikaisemmin matkannut? Meidän mielestämme olisi paljon kustannustehokkaampaa sanoa, että "kadotin itseni Nilsiän maatalousnäyttelyssä vuonna 1977, lähden siis Pohjois-Savoon etsimään itseäni". Jotenkin tuntuu loogisemmalta ajatus siitä, että olisi vielä vuosienkin jälkeen suhteellisen lähellä sitä paikkaa, missä itseltään pääsi karkuun. Mutta ehei, eksoottisiin maihin ja uusille mantereille teki keskustelijoiden mieli matkata, vaikka todennäköisyys odotettuun lopputulokseen pienenee mitä kauemmas katoamispaikalta lähtee.

Lisäksi keskustelijoilla tuntui olevan hieman epärealistiset ajatukset sen suhteen, mitä pakata mukaan etsintäretkelle. Jokaisella heistä on koti täynnä tavaraa (nähty on, ei siitä sen enempää), vaatekaapit tursuavat tässä vaiheessa kesää toppia ja capria ja shortsia ja kietaisumekkoa, silti ei koskaan ole mitään päällepantavaa. Vaan kun kaikki jätetään taakse, niin yllättäen matkavarusteiksi riittää kunnon vaelluskengät ja rinkka. Tässä vaiheessa meitä nauratti niin, että teki mieli mennä pöydän alle kikattamaan. Jos ei pysty lähtemään päiväksi grillijuhliin rannalle ilman kolmen varavaihtovaatekokonaisuuden mukaanottoa niin miten pärjäisi kaksi kuukautta Kuala Lumpurissa tai Ougadougoussa sen vähemmällä tavaramäärällä? Vai kävisikö niin, että ensin sitä reissaa pitkin maailmaa tuloksetta itsensä perässä, ja kun palaa kotiin, huomaakin olleensa koko ajan vaateröykkiön alla piilossa.

Jos ihan oikeasti luulee olevansa kadoksissa, voisi ensialkuun pakata lainarinkan täyteen tavaraa ja vaeltaa se selässään lähimmälle ulkoruokintapisteelle (lue: grilli tai ABC) ja takaisin. Jo sillä matkalla, ja etenkin seuraavana aamuna, löytää itsensä aivan uudella tavalla. Kroppa on täynnä hiertymiä ja rakkoja sekä kaikenlaisia kipeitä lihaksia, joiden olemassaolosta ei ole aikaisemmin ollut tietoinen. Se jos mikä on löytö. Eikä sitä varten tarvitse matkata kovin kauas.