Kävimme tänään lelukaupassa ja ostimme sieltä tämän palikkalaatikon, jonka päällä nyt keikumme. Purjolla on kukkapaita ja collegekankaiset shortsit, joissa on helppo tehdä vaikka kuperkeikka. Pirjo valitsi kukkaraitaisen puseron ja reisitaskushortsit, joista ei valitettavasti sitä taskua tässä kuvakulmassa näy lainkaan.

Otsikossa viittaamme tällä kertaa vain ja ainoastaan itseemme. Meistä on vuosien mittaan tullut kohtalaisen kantaaottavia kasvattajia myös niissä tilanteissa, joissa oma mielipide kannattaisi pitää salassa. Tänään kismittävä tilanne iski päin näköä juuri siellä lelukaupassa.

Oletusarvoisesti lelukauppa on paikka, josta ostetaan leluja. Pääsääntöisesti siellä on aika vähän leluja akuuttia leikkimistarvetta tyydyttämään, joten lapsia ei meidän mielestämme pitäisi tuoda kauppaan leikkimään ollenkaan. Kohtasimme kuitenkin miespuolisen vanhemman, joka toi jälkikasvunsa (ikäarvio 5v ja 3v) puotiin autohyllyn luokse ja totesi, että leikkikää täällä sillä aikaa kun minä käyn viereisessä kaupassa. Vanhempi lapsi otti tottuneesti hyllyltä auton, jolla huristella, mutta nuorempi päätti tutustua rauhassa kauppakeskukseen vähän laajemmassa mittakaavassa. Kun isä palasi, oli paikalla vain yksi lapsi. Kerta ei kaiketi ollut ensimmäinen, koska mies osasi välittömästi kääntää katseensa myyjään sättien tätä huolimattomaksi. Täältä on kuulkaa kadonnut lapsi, ja koska myyjä oli kaupassa katoamishetkellä ainoa aikuinen, oli valvontavastuu luonnollisesti hänellä. Koko kylä kasvattaa, karjui isä, ja sai äänenkäytöllään paikalle myös nuoremman poikansa, joka oli onnistunut löytämään itselleen hieman varttuneempaa naisseuraa huolestuneen kukkahattutädin muodossa. Jostain syystä perheen jälleennäkeminen ei ollut riemuisa. Siihen sisältyi aimo annos perheensisäistä ja -ulkoista nimittelyä.

Oma koulukuntansa ovat lelukauppakasvattajavanhemmat, jotka tuovat mahdollisimman väsyneen, nälkäisen ja kuumuudesta kärsivän kärrykansalaisensa tavarataivaaseen katsomaan täysiä leluhyllyjä, mutta  eivät periaatteesta sillä kertaa osta mitään. Lapsen täytyy oppia, että kaikkea ei voi saada, ja paras paikka tälle opetukselle on lelukauppa. Lapsi huutaa selkä kaarella nälkää ja turhautumista, mutta äitivanhempi sopottaa parhaalla kasvatusäänellä monotonisesti, että "ei saa koskea, nyt vaan katsotaan, ei osteta mitään". Lapsen huuto yltää infernaaliseksi, lähikaupatkin tyhjenevät melusaasteen tieltä, mutta äiti vain tyynesti lykkii rattaita aina uusien ja uusien tavaroiden luokse kertoen samalla, että "eikö ole ihania, mistä pitäisit, ei me nyt osteta".

Me olemme niin yksinkertaisia, että emme ymmärrä, miksi ihmeessä se lapsi täytyy viedä ruoka- tai päiväuniaikaan kauppaan katsomaan niitä tavaroita, jos alkuoletuksena on, että mitään ei osteta. Kokeilkaa itse mennä nälkäisenä ja janoisena paikalliseen kahvilaan, jossa hyllyt notkuvat herkuista ja aivan silmienne tasolla kone puristaa tuoreista appelsiineista mehua. Kieli kuivuu kitalakeen ja hetken jo kuvittelette, miten saatte eteenne maailman suurimman jäätelöannoksen. Sitten joku teitä isompi ilmoittaa, että "saat katsoa, mutta et ostaa". Tuleeko edes pikkuisen paha mieli? Tekeekö mieli heittäytyä selkä kaarella lattialle, josko sillä tavalla saisi ihan vähän vettä ja pikkiriikkisen sympatiaa?

Kuten totesimme, lapsettomat ovat aina parhaita kasvattajia. Meillä on kohtalaisen paljon kokemusta lapsista, joten katsomme siksi olevamme asiantuntijoita. Tosin periaatteemme on aika ympäristölähtöinen: karjuva ja kirkuva lapsi kuuloetäisyydellä on täysin verrannollinen siihen äänisaasteeseen, joka syntyy kokeilevasta syntetisaattorikansanmusiikista. Kumpaakin kuunnellessa kärsii niin sielu kuin korvatkin.