Photobucket

Tämänkertaisen blogikirjoituksen  piti olla sellainen pumpulinpehmeä elämäntapalehden hymistelevä juttu siitä, miten loppukesän omenasato kerätään tuosta vain, tuuli suhiseen puiden latvoissa, alkavan syksyn parhaat puolet tulevat esille auringon kuikuillessa tuuhean lehvistön läpi ja kaiken vaivan lopputuloksena on Strömsjön tapaan kanelilta ja vaniljalta tuoksuva omenapiirakka. Toisinpa kävi.

Vielä tuossa kuvassa kaikki oli hyvin. Kiipesimme puuhun ja keräsimme omenoita hyväksi havaitulla systeemillä eli Pirjo kapuaa vaikeisiin paikkoihin ja Purjo pitää huolta korista vaikka istumalla siellä. Puu on ikivanha, kohtalaisen rauhallinen sekä sävyisä, ja tuntee nimen Sestaholma eli ruotsiksi Sävstaholm. Hän on muuten juuri se omenapuu, joka myrskyssä menetti puolet itsestään eli sairastaa tällä hetkellä aika lopulliselta vaikuttavaa bipolaarista häiriötä, joka vaikuttanee mielialaankin. Ainakin meidät tieto sai apeaksi, koska tätä lajiketta ei noin vain paikallisesta taimitarhasta käydä ostamassa.

Kuvauksen jälkeen hyppäsimme alas ja säästäväisinä nukkeina päätimme kerätä myös parhaat maahan pudonneista omenoista eli pudokkaista. Niitä ei pidä mennä sekoittamaan koulupudokkaisiin, jotka yleensä eivät ole punaposkisia ja pirteitä, vaikka makailisivatkin nurmikolla. Maassa oleviin omenoihin ei ehkä sittenkään olisi pitänyt koskea, sillä parhaassa ja suurimmassa omenassa olikin piilossa  kiihkomielinen anarkistiampiainen, joka pisti tuosta vain mitään varoittamatta Pirjoa sormeen. Julistimme hätätilan ja säntäilimme ympäriinsä, vaikka terroristi päätti vetäytyä poteroonsa eli omenassa olevaan linnun nokkimaan reikään.

Sormi oli kipeä! Pirjon harmiksi siihen ei kuitenkaan kohonnut sääliä herättävää hirmuista vesikelloa tai edes verenpunaista pistojälkeä, joten meidän piti välittömästi palata sisätiloihin tarkastamaan, mitä sormi teki väärin. Kirjallisuuden ja nettisivujen perusteella sormeen pitäisi ilmestyä punainen ja kipeä paukama, mutta jotain on nyt vialla, sillä sekä väri että paukama puuttuvat ja pelkkä kipu on ymmärtänyt tulla esiin. Sormea ei voi käyttää, sillä ei voi kaivella korvaa eikä sillä voi raapia selkää. Kokeiltu on. Pirjo epäilee invaliditeettinsa asteeksi noin 90 prosenttia, koska loput yhdeksän sormea on vielä varsin käyttökelpoisia, mutta kieltäytyvät tekemästä mitään, jos yksi saa levätä.

Toivuttuamme järkytyksestä ja Pirjon juotua ensiavuksi kaakaota (suklaa auttaa kaikkeen!), palasimme rikospaikalle ja veimme sinne salaisen aseemme eli noronakkeliystävä Norbertin saksalaisen sukulaisen Hildegardin, joka on lupautunut vartioimaan omenapuita ainakin muutaman viikon ajan. Hildegard on lajiltaan nöyhtätypäkkö, latinaksi passer pulvis, ja se kuuluu tyrannien heimoon. Tavallisesti tämä laji on pienenpienen pikkuruinen, mutta Hildegard on kai syönyt enemmän kuin muut, koska on ainakin meidän mielestämme kohtalaisen iso. Toivotimme Hildegardin riemulla lentelemään anarkistiampiaisten kiusaksi.

Ai niin, taas vaatteet olivat unohtua. Meillä on samanlaiset vakosamettiliivihameet, joissa pään- ja kädentie on huoliteltu kuviollisella vinokaitaleella. Paitojen sävy myötäilee vinokaitaleen värejä.

Photobucket