Photobucket

On olemassa yksi omituinen ihmisryhmä, joiden järjenjuoksusta me emme ikinä ole onnistuneet pääsemään oikein perille: melkein vaan ei ihan vielä eläkeläiset. Kiitos suurten ikäluokkien, heitä on nyt vähän joka paikassa melkein häiriöksi asti, mutta suuri määrä ei tunnu tuovan mukanaan laatua ihan kaikkialle.

Tuleva eläkeaika on osalle helpotus, osalle kammotus. Muutamat kertovat jokaiselle potentiaaliselle kuulijalle kymmenen vuoden ajan jäävänsä "ihan kohta" pois töistä, mutta kun H-hetki koittaa, ollaan valmiita perumaan kaikki lupaukset ja kärtetään työnantajalta edes jotain ihan pientä projektia, jossa vielä kerran kynsiään kiillottaa. Osa taas ilmoittaa pari vuotta ennen virallista eläköitymistään, että he eivät enää ota vastaan uusia työtehtäviä tai opettele mitään uutta. Heillä on siihen oikeus: he ovat jäämässä eläkkeelle! Sitten he hiihtelevät työpaikan käytävillä villatakki hapsottaen ja silmälasit vinossa aivan kuin opetellen uuden roolin jo etukäteen.

Oma lukunsa ovat virkansa tai työtehtävänsä edelleen testamenttaavat eli sellaiset korvaamattomat ihmiset, jotka eivät voi lähteä pois töistä ennen kuin ovat ihan itse päättäneet seuraajansa. Yleensä heillä ei ole tähän mitään oikeuksia, mutta kun aikansa inttää ja polkee jalkaa päättäväisesti, esimies heltyy. Valitettavasti eläköityvä tekee melkein aina mahdollisimman huonon valinnan kuin kostoksi työkavereilleen: hän valitsee itsensä nuoremman painoksen. Kiusa se on pienikin kiusa.

Tosin eipä ole työnsä jatkajallakaan helppoa, koska eläkeläinen muistaa säännöllisin väliajoin eli vähintään kerran viikossa käydä varmistamassa, että mikään hänen omista hyvistä käytännöistään kaukaa 60-luvulta ei ole muuttunut. Samalla voi istahtaa tunniksi tai kahdeksi odottamaan kahvitaukoa ja  muistelemaan suuria saavutuksiaan ennen rahauudistusta. Siten saa autioihin eläkeläispäiviinsä sisältöä ennen kuin lähtee ajelemaan kotiin iltapäiväruuhkassa, tietenkin oikein hitaasti ja varovaisesti, kiirettä kun ei ole.

Surullisimpia melkein-eläkeläisiä ovat ne, joille työ on ollut koko elämä. Koska monelle on kuitenkin kotona kutakuinkin tuntemattomaksi jäänyt puoliso tai vähintäänkin raihnainen vanhempi, yritetään eläkkeellelähtöä siirtää niin pitkälle kuin mahdollista. Kotona joutuisi tutustumaan siihen asuinkumppaniin, jonka kanssa ei ole vuosikausiin puhuttu muusta kuin säästä. Kuka nyt sellaista haluaisi, kun töissä voi rattoisasti viettää illat ja viikonloputkin syytämällä työkavereiden sähköposteihin esityksiä välittömästi tehtävistä töistä. Juuri tällaisten ihmisten eläkkeellelähtökahvitilaisuudessa työkaverit ovat tukehtua pullaansa kuullessaan, miten lähtijä on vuosikaudet yksin pitänyt putiikkia pystyssä. He kun ovat turhan pitkään iltarukouksessaan toivoneet, että herra tai rouva täydellinen ymmärtäisi lähteä ja he voisivat vihdoinkin ottaa käyttöön hieman uudenaikaisempia työtapoja käskytyksen sijaan.

Oma lukunsa ovat isovanhempieläkeläiset, jotka jo hyvissä ajoin aikatauluttavat kolme ensimmäistä vapaaherravuottaan lastenhoitoon. He lähtevät pois työelämästä varmoin ja onnellisin askelin, koska heitä tarvitaan palkkatyön jälkeenkin. Tosin ne muutamat viimeiset vuodet ovat melkoista kahvipöytäahdistusta muille puheenaiheiden pyöriessä vain ja ainoastaan lastenlapsissa.

Korostaaksemme itsemme ja keski-iän ylittäneiden vaan ei-vielä-ikäihmisten eroa, laitoimme oikein vauvamaiset vaatteet. Purjo otti Hello Kitty -kuviolla somistetun haalarin ja Pirjon haalarissa on pikkuruisia nallenkuvia. Koska se tuntui kuitenkin liian yöpuvulta, valittiin lisäksi hempeä liivihame kuin esiliinaksi.

Ai niin, unohdimme yhden eläköityväisluokan eli ne, jotka kaikessa hiljaisuudessa  laskevat viikkoja työuran päättymiseen ja lähtevät sitten pitkän päivätyönsä jälkeen tyytyväisinä tekemään kaikkea sitä, mikä ennen jäi tekemättä. He ovat juuri niitä, joille entiset työkaverit mielellään soittelevat ja joiden kanssa käydään lounaalla muistelemassa menneitä. Onneksi heitäkin on.