Aika onnistunut asuvalinta, vai mitä? Ensivilkaisulta ette takuuvarmasti huomanneet, että mehän taas täällä, nukenvaateblogien kruunaamattomat ja vaatimattomat  kuningattaret. Luulitte tietysti, että siinä on oikein soma pupu ja vallan viehättävä nallekarhu, vaan harhaanpa astuitte. Kävimme tänään viemässä tavaroita kirpputorille ja halusimme esiintyä siellä incognito , mikä suomeksi tarkoittaa että tuntemattomina. Pukeuduimme valepukuihin eli Purjo esittää aika onnistuneesti pupua, ja Pirjo on uppoutunut pinkkiin teddyturkishaalariin kuin teollisesti valmistettu karhunpentu ikään. Näissä tamineissa meitä ei tunnista kukaan, emme edes me itse.

Meidän sivistystasomme on noussut tänään monta pykälää. Nyt me tiedämme, mitä melkein kaikki kotiäidit tekevät pienten lasten kanssa aurinkoisina aamupäivinä. Ei, he eivät mene puistoon hiekkalaatikolle lappamaan moreenia ämpäriin tai perhekerhoon taputtamaan epätahtiin jonkun laulun raikuessa. Ehei, he ulkoilevat eli menevät kirpputorille etsimään jotain sellaista, joka kotoa on jo kahdesti myyty, ja jolle olisi taas tarvetta. Ihan totta: yksikin äiti etsi muumitaloa, jollainen oli ollut perheen kahdella  isommalla sisaruksella, mutta myyty pois, kun se äidin mielestä oli käynyt tarpeettomaksi. Nyt sitä taas kaivattiin, ja eikun etsimään. Ehkä olisi kuitenkin ollut helpompaa säilöä se lastenhuoneen yläkaapin takanurkkaan sen sijaan, että viikosta toiseen ja päivästä päivään kiertää kirpputoreja.

Kirpputoriulkoiluun sisätiloissa kuuluu näköjään sekin, että vähintään kolmen aikuisen pitää  kapeilla käytävillä kerääntyä yhteen rattaineen, vaunuineen ja kantoliinoineen päivittämään ja päivittelemään löytöjä. Samalla perheiden kävelevät pikkukansalaiset kuljettavat leluja paikasta toiseen ihan kuin se olisi joku tietty alle metrin mittaisille tarkoitettu urheilulaji, josta saa eniten pisteitä se, joka ennättää mahtavimman määrän tavaraa siirtämään loosista toiseen. Tähän harrastukseen kuuluu ehdottomasti se, että väärään paikkaan vietyjä esineitä ei palauteta paikalleen. Myyminenhän tulee paljon jännittävämmäksi, kun ei voi koskaan tietää, onko tyhjentyneestä pöydästä viety tavaroita kassalle vai lähipöytiin.

Valepuvuissamme saatoimme tarkkailla kulkijoita aika huomaamattomina. Kohtasimme esimerkiksi erään Lotan (nimeä ei ole muutettu, niin että jos satut tunnistamaan itsesi, Lotan äiti, niin voi voi), joka aika vikkelästi vilahteli myyntipöytien alta käytävälle toiselle äitinsä apaattisena huhuillessa perään. Lopulta Lotta löysi laatikollisen suklaapäällysteisiä suukkoja, joita muinoin myös neekerinpusuiksi sanottiin. Niitä hän puristeli aikansa ja keräsi sitten syliinsä vieden ylpeänä äidilleen: "Munia!". Äitikin riehaantui, mutta ei ilosta. Hohtavaan kääreeseen pakatut, lytistetyt ja liiskatut herkut piti viedä takaisin myyntipisteeseen. Mainiota, varmasti seuraava ostaja haluaa nimenomaan valmiiksi rutistetun herkun, jonka täytettä pieni sormi on jo jonkun verran kaivellut esille. Hurjan asiakasystävällistä.

Mutta oli meillä oikeastaan aika mukava päivä. Esitimme joutessamme yksinäytöksisen teatterikappaleen "Purjo-pupu pakenee pinkkiä Pirjo-nallea". Se oli alusta loppuun eli käytävän päästä päähän aika hauskaa, koska vuorosanoja oli hyvin vähän. Sitä me emme tosin tiedä, kävivätkö vaatteemme kaupaksi, mutta se lienee sivuseikka.

Ai niin, yksi tylsä juttu. Kuulkaas nyt, kaikki kiinalaiset! Te olette ryhtyneet lähettämään meille tänne kommentteihin roskapostia. Lopettakaa se heti, tai me suutumme. Ja se olisi aika paha juttu se. Ettäs tiedätte.