Photobucket

Joskus täytyy olla hienompi kuin onkaan. Tänään on sellainen päivä. Eilen piiloutunut kaukosäädin on löytynyt, elämä hymyilee ja juoksentelu sohvan ja television välissä on päättynyt. Piilopaikka oli - yllätys, yllätys - meidän viidennessä vaatekopassamme. Ehkä olisi taas aika katsoa, mistä asuista voisimme luopua ja laittaa vaatteet kiertoon.

Kuvassa olemme lähdössä Ateneumiin. Virittäydyimme tunnelmaan oikein ison kukkamaljakon ääressä vai mikä vaasi tämä nyt. Uskomme vahvasti, että se on muinaisen Ming-dynastian aikainen keisarillinen pysti ja siis mittaamattoman arvokas. Pohjassa ei lue, että made in China, joten asiasta ei ole täyttä varmuutta. Ei siellä kyllä lue sitäkään, että not made in China.

Halusimme esittää vaihteeksi tyylikkäitä ja ehkä jopa pikkaisen ikääntyneitä neiti-ihmisiä. Pirjo valitsi sinisen jerseyliivihameen, jossa on punainen nauhakoristelu ja punainen resori pääntiessä. Jakku ja hattu toistavat mekon teemaa. Olo on kuin Audrey Hepburnilla Kauniissa Sabrinassa. Purjo puolestaan yhdisteli luovasti erilaisia valkoisia ja mustia kuvioita ja sai aikaan varsinaisen iltapäiväpuvun eli vierailumekon, jossa yläosa ja hatun lierin yläosa ovat trikoota, helma, hihat ja hatun kupu puuvillaa. Näissä vaatteissa tulee jotenkin erityisen sivistynyt olo ja sellainen tunne, että pitäisi kyetä integroimaan vallitseva kulttuurinen status postmoderniin professionalismiin aktivoimalla konventionaaliset kvalifiointiprosessit. Hui, nyt se on sanottu ja voimme jatkaa ihan normaalisti.

Ateneumiin olemme menossa ihan siksi, että siellä on seinäkaupalla kauniita tauluja. Me pidämme kauniista väreistä ja kauniista tauluista. Erityisesti pidämme tauluista, joissa on kuva. Hyvin vähän pidämme sellaisista taideteoksista, joista ei osaa valehtelematta sanoa, mitä kuva esittää. On jotenkin noloa tuijottaa viivaa ja pistettä ja väittää, että "siinä sisäinen mieli etsii vapautta" tai jotain yhtä omituista. Meidän mielestämme puun pitää näyttää puulta ja talon talolta. Naisilla saa mielellään olla kaikki vaatteet päällä, koska jos joutuu ihan alasti ripustetuksi seinälle, tulee takuuvarmasti kamalan kylmä viimeistään yöllä, kun lämmitys otetaan pois päältä. Eläimistä kuvina emme erityisesti välitä, koska olemme nähneet taulun savustetuista silakoista. Se ei herättänyt ruokahalua ollenkaan vaan oli sen näköinen kuin kokki olisi polttanut ruuat vihapäissään aika nokisiksi. Ehkä hän halusi tulla ikuistetuksi tauluun ja hermostui kuultuaan, että taitelija olikin erikoistunut maalaamaan ruokia eikä muotokuvia.

Maisematauluista olemme kahta mieltä. Emme pidä myrskyävästä merestä, sitä katsellessa tulee matkapahoinvointia ja alkaa oksettaa. Emmekä pidä sellaisista nuhruisista kaupunkinäkymistä, joissa joutuu arvailemaan, oliko taiteilijalla liikaa harmaata väriä käytettävissään vai kuvaako hän hernerokkasumua. Sen sijaan pidämme niityistä, joiden takana on vähän metsää ja keltainen talo. Se talo näyttää ihan sellaiselta, johon Punahilkan isoäiti olisi muuttanut keskeltä metsää huomattuaan, että sudet ovat suojellumpia kuin kiukkuiset mummot. Tultuaan kolmasti suden syömäksi ja Punahilkan vaihdettua puolta kettutytöksi mummon oli pakko etsiä itselleen rauhallisempi kotipaikka eli juuri se keltainen talo. Vanhasta metsämökistä tuli kettutyttöjen tukikohta, josta yön pimeinä hetkinä otsalampun valossa tehdään kuvausmatkoja ylitäysiin kissataloihin ja kanaloihin. Mutta se nyt on ihan toinen juttu se, ehkä kerromme joskus lisää tai sitten ei. Joka tapauksessa niittytaulujen keltaisissa taloissa voi varsin hyvin asua mummoja, koska lapsiperheet eivät niihin mahdu.