Meillä on koivuhakuinen auto, tai pitäisikö sanoa, että pihan koivut ovat kallellaan autoon päin. Ensimmäinen pellinvihaajakoivu hyökkäsi heinäkuussa pahaa-aavistamattoman kulkuneuvon kimppuun ja romahdutti latvansa sen päälle.  Toisella kerralla oli sekunneista kiinni, että menopeli saatiin turvaan raivoavan rungon täsmäiskulta ja nyt on oireyhtymä mennyt  niin pitkälle, että jo pelkät talvirenkaat riittävät herättämään pihapuissa vastustamattoman halun kaatua päälle. Viime yönä yksi koivu haistoi autotallissa olevat nastoitetut pyörät ja heittäytyi epätoivoissaan katolle tuhoisin seurauksin. Sitä koivua ei enää ole. Autotalli kesti hyökkäyksen niin kuin vain yli 200-vuotias vanhus sen tekee eli tyynesti ja arvokkaasti. Autoa parkittaessamme katselemme nykyisin kaikkia puita kuin ne olisivat valepukuisia terroristeja odottamassa tuhoamiskäskyä.

Ehkä meidän pitäisi kutsua paikalle joku puukuiskaaja, joka rapsuttelisi sammalta rungosta, juttelisi koivuille mukavia ja saisi siten vauhkoontuneet pihapuut rauhoittumaan. Toisaalta tarvetta voisi olla ihan puuterapeutille, joka loisi pitkäaikaisen ja luottamuksellisen suhteen niin jalo- kuin muihinkin pihapuihin. Terapeutti saisi puut ensin muistelemaan lapsuutta ja vähitellen myös sitä aikojen kuluessa patoutunutta autovihaa, joka nyt on yllättäen noussut pintaan vai pitäisikö sanoa että kaarnaan. Samalla voitaisiin käydä läpi erilaiset ulkonäköpaineet ja muut tuskat, jotka voivat vaikuttaa yleiseen apeuteen.

Tai voihan olla, että aina kun me poistumme kotoa, saapuu pihaan oikea viherpipertäjien armeija, joka itsekkäästi ja puiden tunteita kunnioittamatta halailee ne henkihieveriin. Tunnetustihan tietty ihmisryhmä  vetoaa siihen, että puiden halaaminen on ikiaikaisesti tunnettu tapa saada luonnosta voimaa, aivan kuin ilmaista voimaannuttamisterapiaa. Mikä oikeus kenelläkään olisi rutistaa muutenkin ahdistuneista ja masentuneista puista viimeinenkin puhti pois, kysymme vaan!  Silloin ei ole mikään ihme, että koivut päättävät päivänsä itsetuhoisin ajatuksin.

Tänään juhlii nimipäiväänsä Arhippa ja ihan siitä ilosta laitoimme päälle varmaan kesän viimeiset pitsiset juhlamekot. Arhippaa ei koskaan voi juhlia liikaa! Pirjolla on vuoritettu haaleanvihreä (entinen valoverho) pitsimekko, jossa somisteena on samanväristä satiininauhaa niin hihoissa, helmassa kuin vyötärölläkin. Purjon mekossa yläosa on "timanttikoristeista" brodyyria ja se on vuoritettu helman kankaalla eli sinisellä ohuella vuorikankaalla. Tässäkin mekossa on  koristeena käytetty säästelemättä satiininauhaa, vaihteeksi valkoista.

Tässä vielä kuva koivusta, josta osa harkitsi jopa ujuttautumista ikkunan läpi kohti bensantuoksua ja öljynkäryä.