Photobucket

On päiviä, jolloin emme mahdu edes samaan kuvaan. Haalari on molemmilla ihan samanlainen, mutta Pirjolla on harmaat resorit ja vetoketju, Purjolla ne ovat vaaleanpunaiset. Ihanko vähän muuttuu asu erilaiseksi noin pienellä jutulla. Pirjo näyttää jonkun maanläheisen luomuperheen nukelta ja Purjon perheessä voisi olla tytölle vaaleanpunainen ja pojalle vaaleansininen huone eikä yhtään yhteisiä leluja.

Kuten olemme useaan kertaan hienovaraisesti kertoneet, on jossain tuolla tosielämässä menossa vaatteittemme realisointiprosessi eli suomeksi sanottuna garderoobin sisältöä on urakalla kannettu niin perinteiselle kirpputorille kuin huutonetin ihmeelliseen maailmaan. Tavoitteena on saada lisää tilaa, jotta saisimme lisää vaatteita, joista voisimme sitten yrittää päästä eroon, jota saisimme uusia vaatteita, joista joskus tulee vanhoja, ja sitten me taas myymme ne ja niin kaikki jatkuu uudestaan ja uudestaan. Tietysti voisi ajatella, että jos emme myisi mitään niin emme tarvitsisi uusia, mutta niin ei voi ajatella, ei vain voi! Ompelijamme hukkuisi kankaisiin, jos ei saisi ommella. Kangasmaniansa on ajautumassa niin pahaksi, että hän on piilottanut kankaita sukkalaatikon pohjalle ja väittää kivenkovaa, että ne ovat siellä on pelkkänä pehmusteena asusteille.  Palaamme asiaan myöhemmin, jos tilanne tuosta vielä kärjistyy.

Huutonet on oma ihmeellinen maailmansa, jonne ihan kaikkien ei kannattaisi kurkotella. Olemme ihmeeksemme havainneet siellä muutamia uusia ilmiöitä, joita aikaisemmin ei ole kohdalle osunut. Ensimmäinen kummastelunaihe on  2- 3 euron arvoisten huutojen lunastamatta jättäminen, jota muutamat ostajat harjoittavat erilaisten selitysten kera. Joku on kertonut, että rahat ovat vähissä yllättävien menojen takia. Meistä sohvan ja kotiteatterin osamaksut eivät tunnu kovin yllättäviltä, mutta ehkä osa ihmisistä aktiivisesti unohtaa maksamispuolen laitettuaan nimensä osamaksusopimukseen. Joku on todennut, että ei oikeastaan edes aikonut ostaa, mutta tuntui todella mukavalta koota vaatepakettia. Niin, huutonetissähän ei kysytä kuin kerran, onko ihan oikeasti valmis myös maksamaan huutonsa. Ehkä sitä pitäsisi kysyä kolme kertaa, jotta ennättäisi varmasti miettimään tekosiaan loppuun asti.

Toinen otsanrypistystä aiheuttava ostajaryhmä ovat ne, jotka ovat päättäneet tinkiä hinnoissa. Heidän mielestään pusero kuin pusero saa maksaa saman verran, vaikka he itse ensin olisivat kilpahuutaen korottaneet jonkun paidan hintaa käsittämättömäksi. Maksamisvaiheessa he ilmoittavat, että haluavat tinkiä, myymme liian kallista tavaraa. Esimerkiksi 50% alennus tuntuu aika yleiseltä toiveelta. Älkää luulkokaan, meillä ei ole outlet-myymälää.

Ja kolmas harmaita hiuksia tuottava ryhmä ovat ne ostajat, jotka eivät suostu maksamaan postimaksuja. He siirtävät tilillemme pelkän ostoksen hinnan ja olettavat, että me emme osaa yhteenlaskua. Osa kehtaa vielä lähetellä perään sähköpostia, että maksettu on, missä viipyy lähetys. Me vastaamme yhtä ystävällisesti, että tulossa on, ilman postimerkkiä, koska sen hinta unohtui maksusta. Lunastaminen postista tulee paljon kalliimmaksi! 

Niin että meiltä ei kannata tinkiä. Mutta aina joskus me hellymme ja höpsähdämme kokonaan, kuten kerran MLL:n kirppiksellä, jossa pieni tyttö kävi uudestaan ja uudestaan hypistelemässä 8 euron hintaista prinsessamekkoa, johon oli kerätty kaikki mahdollinen pitsi, kimallus ja röyhelö, joka yhteen asuun voi mahtua. Äitinsä ilmoitti kerran toisensa jälkeen, että ei käy, ei tarvita, et kuitenkaan oikeasti sitä halua. Lopulta lapsi muisti, että hänellä oli mukana omaa rahaa ja hän maksaa itse. Kovasydäminen äiti lähetti lapsen kahden euron kolikon kera luoksemme todeten, mene sitten, mutta rahasi ei riitä. Me annoimme mekon ja vielä vaihtorahaakin 50 snt takaisin. Aina joskus kannattaa vähän maksaa kärttyisten aikuisten hölmistyneistä ilmeistä. Tai ainakin pienten tyttöjen onnellisesta hymystä.