Kylläpä aika rientää, kun on mukavaa. On jo joulukuun toinen päivä, ja lahjavinkkien jakaminen jatkuu. Toistamiseen laitoimme tonttupuvut päälle, vaikka koko kuukautta ei ole tarkoitus näissä tamineissa tarpoa. Nyt housut ovat harmaat ja paidat punaiset. Pirjolla on plyyssipaita ja samasta kankaasta tonttulakki, Purjo pitäytyy perinteisemmässä trikoossa.

Tänään jatkamme iäkkäiden läheisten lahjapakettien sisällössä opastamista, ja ehdotamme hankintalistalle kaasujalkaa. Jostain syystä viime päivinä on liikenteessä ollut niin paljon ylivarovaista väkeä, että lisäpaino kaasupolkimelle ei olisi ollenkaan huono hankinta. Kyllä, me tiedämme, että lumisateella ja räntäkelillä ja etenkin jäisen sateen langetessa mustalle asfaltille täytyy vauhtia hidastaa, mutta miksi ihmeessä tehdä sama valoisana päivänä, kuivalla maantiellä, kutakuinkin siis kesäkelillä. Jos omassa autossa on pakkasrajoitus eli kylmällä ilmalla nopeutta ei saa olla kuin 50 km/h, niin silloin kannattaa yli 10 kilometrin matkoille lähteä taksilla. Mittariautossa on ammattilaiskuski, joka uskaltaa ja osaa ajaa muun liikenteen seassa sujuvasti.

Me epäilemme, että on oikeasti olemassa oma eläkeläisheimonsa, joka päivästä toiseen ajelee työmatkaruuhkassa hitaasti ja harkitsevaisesti ilman mitään muuta syytä kuin se, että niin saa tehdä, sitä ei ole laissa kielletty. Tällä heimolla on omanlaisiaan kohtaamisrituaaleja, joista yksi lysteimmistä on pitkien ja lyhyiden ajovalojen käyttö täydellisen satunnaisesti ja käsittämättömän sumeaa logiikkaa noudattaen. Tähän samaan heimokulttuuriin kuuluu ehdottomasti se, että kun joku tulee vastaan, pitää vauhtia hidastaa, mutta heti kun näkyväisyys on hyvä ja takana ajava voisi vaikka ohittaa, muistetaan painaa kaasua juuri sen verran, että ohittaja joutuisi rikkomaan nopeusrajoituksia. Niin ja tietysti pitää koko ajan ajaa aivan keskiviivan vieressä, mielellään renkaat aivan siinä viivan päällä, koska ojillahan on tunnetusti taipumus houkutella viattomia autoja koluamaan pohjiaan. 

Todennäköisesti juuri ne samat heimolaiset kansoittavat ruokatuntien aikaan kassajonot. Varovaisina ihmisinä he aloittavat kukkaron esiinkaivamisen kassin alimmasta salalokerosta vasta siinä vaiheessa, kun ostosten loppusumma (9.95) on sanottu ääneen. Ensin otetaan esille setelit, joita lasketaan huolellisesti ja sen jälkeen huomataan, että summahan ei olekaan ihan tasainen. Silloin aloitetaan laukun kaiveleminen uudestaan, ja ihan yhtä salaisesta vetoketjulokerosta löytyykin kolikkokukkaro, josta yksi kolikko kerrallaan lasketaan 8.95 e siihen kassahihnalle. Vaan puuttuupa se euro, voi voi. Tästä havainnosta hämmentynyt asiakas kaivelee ensin viisi minuuttia taskujaan,  turhaan. Kun mitään ei löydy, ojentaa hän lopulta 20 euron setelin kassahenkilölle sanoen, että "otetaan tästä se puuttuva summa". Ja jono takanaan vaihtaa kärsimättömänä jalkaa...

Kotimatkalla nämä kevytkaasujalkaiset ajelevat edelleen yhtä ajattomasti eli kiirettä pitämättä. Erona aamuiseen matkustamiseen on se, että nyt auton takaikkuna on täynnä pussia ja nyssykkää, jotka on sinne huolellisesti aseteltu. Katsokaas, se takaluukku voi olla aivan liian kylmä ostoksille ja toisaalta taas takapenkki voi likaantua, jos vaikka joku tölkki tai purnukka vuotaa. Lattialle ei sovi laittaa mitään, siellähän on pidetty likaisia jalkoja. Ainoaksi soveliaaksi tavarankuljetuspaikaksi valikoituu takaikkunalauta vai mikä se nyt on nimeltään, jonne tungetut ostoskassit tosin tehokkaasti peittävät näkymän taaksepäin. Mutta eihän sillä nyt niin väliä, eteenpäinhän sitä ollaan ajamassa. Varovaisesti ja keskiviivaa hipoen. Kevytkenkäkaasujalkaisena.