Kun jouluhinku saa liian suuret mittasuhteet, on aika lähteä ulkoilemaan. Purjolla on punahuppuinen, keltakuvioinen asu, jonka pinta pitää tuulta ja tuiskua, vuorikangas taas lämmön sisäpuolella. Pirjolla on A-linjainen kukkakuvioinen takki, josta hupun kiristysnauha näköjään on kadonnut jonnekin. Pipo ja tumput tähän lisäksi niin jo pärjää pientä isommassa pakkasessa.

Otsikossa emme tällä kertaa viittaa itseemme vaan kaikkiin niihin henkilöihin, jotka joulun tullen puuhaavat yhtä ja toista, puunaavat siellä ja täällä ja saavat kaikki normaalit mittasuhteet ylittävän hepulikohtauksen huomatessaan, että perheessä muut eivät valmista joulua samalla syvällisyydellä kuin he. Yleensä heihin liitetään titteli äiti, mutta aina joskus joku muukin huokailee äänekkäästi aiheuttaakseen ympärillään huonoa omaatuntoa. "Kaikkensa on tässä saanut tehdä" ja "enhän minä tätä joulua itselleni raada vaan teille" ovat turhankin tuttuja lauseita, joita hieman eri muodoissa toistellaan siinä vaiheessa, kun jouluvalmisteluista alkaa olla ilo kaukana. Tarkoituksena ei ole tuoda joulua sydämeen vaan osoittaa, että joulu tehdään vain yhdellä ainoalla tavalla: tuohtumuksensekaisella raivolla.

Joulumarttyyrin mielestä on olemassa vain yksi tapa siivota, yksi tapa koristella koti ja kuusi, yksi tapa järjestää joulun aikataulut ja ylipäätään yksi ainoa tapa tehdä ihan mitä tahansa. Yllättäen se on nimenomaan joulumarttyyrin oma tapa, jota on vuosien saatossa hiottu niin täydelliseksi, että se alkaa muistuttaa monumenttia. Oireyhtymään kuuluu se, että joulumarttyyri olettaa muiden osaavan lukea ajatuksiaan, jolloin läheisten tulisi automaattisesti tietää, mitä ja miten tehdä missäkin vaiheessa jouluvalmisteluja. Auta armias sitä individualistia, joka erehtyy ehdottamaan jotain uutta joulutapaa tai peräti jättämään väliin jonkun kommervenkin elämän helpottamiseksi. Sellainen ei yksinkertaisesti käy, se pilaa joulun. Näin on aina tehty ja näin tehdään vastakin, vaikka miten päästä viiraisi ja lonkasta kolottaisi tai vaikka kukaan ei silliä ja rosollia edes maistaisi.

Joulumarttyyri kokee aina olevansa ainoa, joka joutuu joulua laittamaan. Muut ovat hänen mielestään laiskoja huithapeleita, joista ei ole mihinkään ja jotka pyrkivät vapaamatkustajina joulupöytään. Ongelmaksi muodostuu se, että ne muut eivät pätkääkään välitä itsekasvatetuista porkkanoista väsätystä laatikosta, oudolta tuoksahtavasta lipeäkalasta tai edes vaivalla valmistetusta luumurahka-puolukkajäädyke-kaksikerrosjälkiruuasta, jonka valmistamiseen joulumarttyyrilta meni kaksi tuntia. Turhaa oli huokailu ja marmatus, laiskimukset eivät arvosta perinteisiä joulutapoja vaan haluavat päästä helpolla. Hukkaan valuvat kaikki syyllistämisyritykset, sillä muut perheenjäsenet, nuo iloiset veijarit, eivät korvaansa lotkauta valitukselle ja nipotukselle. He tietävät, että oikea joulu tulee, vaikka  pöydässä ei olisi säntilliseen muotoon taiteltuja lautasliinoja tai perintöastiastoa. Syvällä sydämessään joulumarttyyrikin tietää tämän, mutta hänelle joulu tuntuu tulevan vain silloin, kun ensin saa pilattua muiden joulunodotuksen omalla kiukuttelullaan. Raskaat huokaukset jatkuvat pitkälle jouluiltaan asti, sillä eihän kukaan taaskaan ymmärtänyt siirtää juustoja jääkaappiin, minunko se taas on yksin muistettava...