Photobucket

Tänään blogimme aiheena on halaaminen eli tuo Suomeenkin rantautunut tapa rutistaa tuttu ja tuntematon vahvalla syliotteella lähelle itseään sen varjolla, että ilahtuu tapaamisesta. Jokainen meidät tunteva tietää, että me emme erityisesti välitä halaamisesta tai edes poskisuudelmista, sillä  olemme pitkään ja hartaasti olleet reippaan ja rehellisen kädenpuristuksen kannattajia.

Emme tosin vastusta ihan kaikkia halauksia vaan ainoastaan niitä, jotka kohdistuvat meihin. Pienet lapset saavat halata vanhempiaan ja päinvastoin, kaverukset voivat jalkapallopelissä suorastaan hyökätä halaukseen onnistuneen maalitilanteen jälkeen ja umpipahkirakastuneet voivat puolestamme jumittua halaamaan toisiaan vaikka miten pitkäksi aikaa. Kaikki muut saavat kaulailla toisiaan ihan niin paljon kuin haluavat, kunhan ymmärtävät olla kieputtamatta käsiään meidän ympärillemme. Me kun koemme sen omalle reviirillemme astumisena eli liian läheisenä kanssakäymisenä.

Meille tulee tunkkainen olo, kun joku tuttu levittää kätensä ja ryntää kohti kailottaen jo kaukaa, että olettepa te kasvaneet. Niin varmaan, sama 43 cm ilman kenkiä mitattua pituutta on mittarissa kesät talvet. Yhtä vaivautuneina seisomme silloinkin, kun joku haluaa ehdottomasti halata meitä "kun pitkästä aikaa taas nähtiin". Onhan se hienoa, mutta me olisimme nähtävillä eli näkökentässä paljon paremmin kädenkantaman kuin sylin mitan päässä tervehtijästä.

Olemme laajoissa selvityksissämme tulleet siihen tulokseen, että on olemassa erikseen kättelyihmiset ja halausihmiset. Ensinmainitut ojentavat vieraalle pelkän kätensä aivan kuin sen merkiksi, että tässä ollaan hyvällä asialla ja kaikkea muuta kuin vihollisia, aseita ei ole näkyvissä eikä tungeta liian liki. Halausihmiset puolestaan tempaiset pahaa-aavistamattoman kanssaihmisen lähituntumaan aivan kuin osoittaen, että vastaanpyristely on turhaa, tällä tavalla minä tervehdin ja sinä saat sätkiä ihan niin paljon kuin haluat tässä puristuskuristusotteessa.

On vain yksi ainoa tilanne, jossa me halaamme vapaaehtoisesti. Se on silloin, kun ystävää on kohdannut suru tai menetys tai ylitsevuotavainen epätoivo. Silloin me annamme olkapäämme itkettäväksi ja kätemme turvaksi pahaa maailmaa vastaan. Ja koska me kaikkissa muissa tapauksissa kavahdamme moista toimintaa, tietävät ystävämme, että se halaus on erityisen arvostuksen merkki. Siihen liittyy paljon enemmän aitoa tunnetta kuin jokaisella tapaamisella tavan vuoksi suoritetulla kylkiluiden rutistuksella.

Niin että nyt sitten tiedätte tekin, että kovin lähelle ei kannata tulla tai me astumme kaksi askelta taaksepäin. Ja tarvitteassa vielä kaksi askelta lisää. Ja vaikka vielä uudestaan siihen asti, kunnes putoamme maapallon reunalta alas, ja se on teidän vikanne, mitäs tungitte seisomaan varpaillemme!

Tänne alalaitaan laitoimme kuvia siitä, mitä voi tehdä sateisena päivänä, kun ei keksi mitään erityistä puuhaa. Voi ottaa kaikki noin 1000 dominopalikkaansa ja tehdä niistä pyramidin tai muuten vain rakennelman. Tiesittekö muuten, että nämä tällaiset kaatuvat pelkästä puhalluksesta. Me emme tienneet, ennen kuin ihan vähän puhkuimme rakennelmia kohti ja sen jälkeen saimmekin sitten kerätä dominoita monen metrin päästä.

Photobucket