Photobucket

Me olemme tänään saaneet kirkollisen kokemuksen. Oikeastaan sen piti olla hengellinen, mutta siitä tuli sittemmin ensisijaisesti arkkitehtooninen, mutta myös hieman fysiologinen. Olimme nimittäin eräässä modernin arkkitehtuurin pyhätössä, joka näytti siltä kuin seurakunnan rahavarat olisivat ehtyneet kesken rakennusprojektin, ja taloustoimisto viisaudessaan olisi päättänyt keskeyttää työt. Toki me ymmärrämme, että betoniseinien rosoisuus ja kokonaisuuden viimeistelemättömyys olivat pelkkä tehokeino saada ajatukset lähemmäs sitä kirkon varsinaista tarkoitusta, mutta että penkkienkin piti olla kovat ja hankalat istua! Eikö muutamassa sadassa vuodessa ole opittu edes sitä, että puutunut takalisto ei vie ajatuksia yhtään sen ylemmäs kuin inhimillinen istuinsijakaan.

Voimme kuvitella arkkitehdin ajatuksia hänen käännellessään viivotintaan piirustuspöydällä: tänään voisin suunnitella jotain harmaata ja ankeaa, sillä jossain on varmasti meneillään merkittävä rakennustaiteellinen kisa, jossa vankka betoni herättäisi vahvoja tunteita ja toisi palkinnon. Jostain sunnuntaisen Hesarin alalaidasta löytyisi erään seurakunnan hengellisen päärakennuksen suunnittelukilpailu, joten arkkitehti ryhtyisi tuumasta toimeen. Hän piirtäisi aikansa suoria viivoja sinne ja tänne, keksisi portaita sinnekin, missä niitä ei varsinaisesti tarvittaisi ja teräväreunaisia seinämiä sinne, missä olisi suurin mahdollisuus niihin törmätä. Lopulta hän olisi ollut oikein tyytyväinen lopputulokseen ja myhäillyt tyytyväisenä monumentaalisia ratkaisujaan tarkastellessaan. Iltapäivällä hän olisi suunnitellut muutaman mötikän esittämään saarnastuolia sekä alttarikaidetta ja loppupäivästä, vähän jo väsyneenä, hän olisi siirtynyt miettimään penkkejä. Koska arkkitehdin vaimo olisi jo hoputtanut miestään syömään, olisi tämä piirtänyt penkit vanhasta muistista vähän sinnepäin. Niistä olisi tullut kovat ja vaikeasti istuttavat.

Tänään me sitten istuimme sellaisella kirkonpenkillä, missä ei mitenkään saanut jalkojaan aseteltua siten, että olisi ollut mukava olla. Jos istui ihan suorassa, painoi penkki selkää. Jos yhtään yritti valuttaa itseään lysähtäneeseen lepoasentoon, tuli jalkoihin verenkiertohäiriöitä reisien osuessa jotenkin hankalasti penkinreunaan. Jos yritti nostella polvea toisen päälle, kopisti edessä olevan penkin selkänojaa. Uskokaa tai älkää, koko alaraajojen verenkiertojärjestelmämme oli melkein helpottunut, kun pappi vähän väliä näytti, että nyt pitää nousta seisomaan tai nyt saa istua alas. Harras mieli pysytteli kaukana, kun piti aprikoida, onko koko tapahtumasta seurauksena pahat suonikohjut vai iskiasvaivoja.

Varsinainen tilaisuus oli herkkä ja kaunis, joten me tirautimmekin muutaman kyyneleen osin puutuneiden jalkojen ja osin kaikenkattavan hartauden ansiosta. Emme häiriintyneet temppuilevien lasten kirkumisesta, kameroittensa kanssa säntäilevistä kotikuvaajista tai edes siitä, että urkuri soinnutteli muutaman ylimääräisen tiluliin sinne tänne säkeistöjen väliin hämäten siten virsilaulannasta innostuneita läsnäolijoita. Ehkä me olemme hiljalleen kasvaneet nukkeina hieman vanhemmiksi ja vakavammiksi kuin ennen. Tai sitten me tiesimme, että kärsimyksemme palkkana olisi mansikkakakkua.

Asuina meillä oli tällaista puolityylikästä pyhäkolttua eli ei liian prameaa viemään huomiota varsinaisista sankareista ja kuitenkin sen verran pitkää, että pöksynpuntit eivät vilahda. Liian lyhyt on liian lyhyt nukellakin saati ihmissukuisella kirkossakävijällä. Eli liivihameen malli on molemmilla sama (ompelijamme ongelma: kun hän keksii yhden mallin, tulee samaa vaatetta ommeltua sarjatyönä erilaisista kankaista niin kauan, kunnes taas keksitään jotain uutta), kaksi röyhelöä ja yläosa, olalla solmittavat nauhat. Pirjo halusi vaaleanpunaisen paidan ja Purjo puolestaan ruusuja, jotka ehkä päivän teemaan sopivatkin erinomaisesti.