Photobucket

Mika Myllylä kuoli ja lehdet täyttyivät urheilulegendan menestystarinasta. Vähemmälle huomiolle jäivät 2000-luvun otsikot, joiden mukaan urheilu-uran jälkeen ei oikein ollut muuta kuin ongelmia ja lupauksia reipastumisesta.

Olemme havainnoineet, että urheilijoiden on kilpailemisen jättämisen jälkeen vaikea sopeutua elämään tavallista elämää. Enää ei ole pakko noudattaa tiukkaa ruokavaliota, suunnitella kaikkia tekemisiään treenien aikataulussa tai noudattaa valmentajan antamia ohjeita. Kun on vaikka 8 vuoden iästä alkaen tähdännyt huipulle, treenannut kesät talvet suolla tai sisähallissa ja kannustanut itseään aina vain parempiin suorituksiin, niin ne muutamat mitalit kaulassa ja pokaalit kirjahyllyssä tuntuvat aika pieniltä palkinnoilta suhteesta uhrauksiin. Yllätys on melkoinen entisen urheilijan tajutessa, että ei se työelämäkään herkkua ole eikä siellä mitaleita jaella.

Aika harvalla miesurheilijalla on uransa päättymisen jälkeen ammattia, jolla hankkia elantonsa. Naiset jostain syystä suorittavat fysioterapeutin, voimistelunopettajan tai hierojan tutkinnon, mutta miehet jäävät vähän kuin tyhjän päälle. Monelle tarjotaan edustajan tai myyntitykin tehtäviä, mutta jos ei ole luonteeltaan markkinoija, ei niissä välttämättä viihdy. Asiakkaatkin unohtavat urheilijasuuruudet muutamassa vuodessa kiinnostuksen suuntautuessa tuoreempiin sukupolviin. Turhaan siellä marketissa seisot standin vieressä huhuilemassa asiakkaita ostamaan oivaisia polvenlämmittimiä, ei enää kanna entisen urheilijan karisma samoin kuin ennen.

Me olemme päättäneet perustaa näille kilpauransa päättäneille ja jo hieman elämässä rispaantuneille urheilijanuorukaisille oman tukikohdan, instituutin, jossa he saavat voimaantua, suivaantua ja intoutua ihan niin paljon kuin haluavat. Tarkoituksena on ohjata heidät ammattiin ja sitä kautta yhteiskunnan täysivaltaisiksi jäseniksi. Konsultiksi olemme ajatelleet pyytää Matti Nykästä (kunhan vapautuu vankilasta) ja Sinuhe Wallinheimoa, joka ei tyytynyt pelkkään urheiluun vaan opiskeli tutkinnon tai kaksi, osin jopa ulkomaankielellä. Tosin hän taitaa olla nyt siellä eduskunnassa suunnilleen yhtä varattu kuin Matti omassa vankilakierteessään, mutta onhan tässä aikaa suunnitella.

Ensimmäiseksi tarvitsemme tilat. Olemme ajatelleet jotain oikein isoa ja kaunista rakennusta. Koska sellaiset ovat Suomessa ikävän kalliita, suuntaamme rahasalkkuinemme kohti etelää eli Viroa. Sieltä saamme toivottavasti noin 30 huonetta ja ison puiston murto-osalla siitä, mitä mökkimessuilla Mäntyharjulla maksaa kesähuvila. Sisäistä sankariaan etsivät entiset urheilijat voivat ensitöikseen remontoida tilat kuntoon ja siistiä ympäröivän puiston. Me voimme kyllä neuvoa, mitä tehdään, mutta psykofyysisistä syistä emme osallistu itse likaiseen työhön. Meidän mielestämme terapeutti ei saa solmia liian arkista suhdetta terapoitaviin eli esimerkiksi tapetoida heidän kanssaan. Osallistumme kyllä tapettien valintaan, mutta emme liisteröintiin.

Kustannustehokkaina ja kokeneina projektinpyörittäjinä laadimme ESR-hankehakemuksen, jolla vakuutamme rahahanojen pitelijät siitä, että juuri meidän hankkeemme työllistää, kehittää, innovoi ja priorisoi niin käsittämättömän tuloksellisesti, että sille kannattaa kaataa rahasäkistä aimo kasa kahisevaa. Nimitämme itsemme projektipäälliköiksi ja odotamme, että asiakkaat ohjataan luoksemme. Itse emme lähde minnekään kisoihin katsomaan, josko matkaan tarttuisi kehäraakki tai kaksi.

Koulutusjakso on symbioottinen yhdistelmä realiteettiterapiaa ja ammatillisia opintoja. Aivan ensimmäiseksi meidän pitää opastaa urheilijat tyytymään siihen, että vaikka he tekevät jotain erinomaisen hyvin (esimerkiksi leikkaavat pensasaidan), ei heitä silti palkita siitä mitalilla eikä työnpäivän päätteeksi tarkoituksena ole nousta palkintokorokkeelle odottamaan kansallislaulua. Töissä ei kovin usein kiitosta saa, mutta toisaalta työsuoritusta varten täytyy äärimmäisen harvoin käydä juoksulenkillä tai voimaharjoittelussa kahdesti päivässä. Asioilla on siis puolensa ja puolensa.

Jalostamme tätä ajatusmalliamme vielä vähän aikaa, mutta ainakin nyt se vaikuttaa varsin toteuttamiskelpoiselta ja sille on osoitettavissa selkeää kysyntää. Teemu Selänne miettii, mitä tekisi vuodet ennen varsinaista eläkeikää, Jari Litmasen polvet alkavat olla enemmän keinoainetta kuin miestä itseään ja Janne Ahosen ompelukone on surrannut kesän aikana sitä tahtia, että perheellä alkaa olla kesä- ja talviverhojen lisäksi omat verhot jokaiselle juhlapyhälle ja liputuspäivälle. Pelastamme siis suomalaiset urheilijat työelämään, jotta he eivät päätyisi väärinkäsityksinä iltapäivälehtien otsikkoihin etsiessään harvinaisia malvamälkiäisiä ojanpohjista eikä suinkaan humalaisesti toilaillessaan, kuten lehdissä on joskus menty epäasiantuntevasti väittämään.

Tämän päivän valokuvamme on kuin Suomi-filmistä konsanaan, pankaa merkille pilvenhattarat ja kaurapelto. Yritämme sillä virittää kaikki lukijat  Paavo Noposen tyyliin ajattelemaan isänmaallisia ja urheilullisia ajatuksia. Me puolestamme ajattelemme uimahyppyjä ja sitä Joona Puhakkaa, joka ei valitettavasti tarvitse meidän instituuttimme tukea, sillä hänellä on jo ammatti. Olemme asiaankuuluvasti pukeutuneet uimapukuihin, sillä voihan olla, että meille tulee vastustamaton halu uimahypellä vähän itsekin.