Photobucket

Eikö olekin hassua, että kun jotain ei jostain syystä voi tehdä, niin se alkaa tuntua ehdottoman välttämättömältä juuri silloin. Jos esimerkiksi nettiyhteys katkeaa, tulee aivan vimmattu hinku sillä nimenomaisella hetkellä tonkia verkon ihmeellisen maailman salaisia tietovarantoja tai jos auto on huollossa, keksii ainakin sata ja yksi paikkaa, jonne juuri sillä hetkellä olisi mukava lähteä. Tai jos luonnonmullistus on katkonut sähköt, niin huomaa yllätyksekseen, että kaikki herkullinen syötävä on pakastimessa, jonka ovea ei missään nimessä saa avata.

Meille ei ole tänään tullut vettä. Se on aika normaali tilanne aina joskus, ja olemme mielestämme sopeutuneet siihen varsin hyvin. Ainoa, mutta sitäkin isompi ongelma on se, että joka kerta vastaavassa tilanteessa meihin iskee raivoisa pyykin- ja astianpesuinto. Seistä pönötämme tiskikoneen vieressä täyttäen sitä astioilla aina välillä kokeillen, josko vesijohdoista jo kuuluisi muuta kuin pihinää tai vastaavasti lajittelemme pesuhuoneessa intensiivisesti pyykkejä valkoisiin ja kirjaviin ja pienesti likaisiin ja muuten vain mielestämme pesua tarvitseviin. Koko ajan tiedämme, että ei nyt, ei onnistu peseminen tänään. Ja jossain takaraivossa on harmillinen tietoisuus siitä, että jätimme kaiken tämän tekemättä eilen, kun veden kanssa ei ollut mitään ongelmia.

Vastaavasti jokaisen pimeänaikaisen sähkökatkoksen koittaessa meidät valtaa aivan valtava lukuhimo. Sen sijaan että valitsisimme jonkun riittävän isofonttisen kirjan, kaivamme kirjahyllyn uumenista pienellä präntätyn pokkarin ja yritämme kynttilän valossa saada tekstistä selvää. Kun sähkölaitos taas saa muuntajansa kuntoon ja piuhansa pelittämään suoden meille valoaan,  toteamme vaisusti, että ei tämä nyt niin kaksinen kirja ollutkaan, ja laitamme sen takaisin paikalleen hyllyyn. Ja uskokaa tai älkää, näin käy ihan jokaisen sähkökatkon aikana!

Joskus tämä ilmiö ulottuu syömiseen asti. Niin kauan kun luulemme, että meillä on kaapissa esimerkiksi juustoa, emme koe mitenkään tärkeäksi päästä sitä nakertamaan. Jostain kumman syystä kaikki muuttuu, jos jääkaapin avatessamme hoksaamme, että jotain puuttuu: haa, juusto on kadonnut eli joku toinen on sen syönyt. Sillä siunaamalla meille tulee uskomaton juustonälkä, joka yllättäen tosin katoaa, jos löydämmekin syödyksi kuvittelemamme juustonpalan piiloutuneena mansikkarahkan taakse.

Saman ilmiö julkisia ilmentymiä on pakkoyskiminen kirkkokonserteissa ja teatterissa sekä tietysti se, että kun kaikki ovat hiljentyneet kuuntelemaan jotain oikein tärkeää, korahtaa jonkun vatsa kuin sinne olisi asettunut vihainen villisika. Tai yrittäkääpä olla haukottelematta, jos se on erikseen ja ehdottomasti kielletty. Eipä kulu kuin muutama minuutti, ja huomaatte miettivänne, miten sen ihan kohta puikahtavan haukotuksen voisi parhaiten peittää.

Vihreä on syksyn väri, ja sitä me olemme jälleen kerran teille esittelemässä. Tällä kertaa Pirjo otti olkainhaalarin ja siihen sointuvan oranssin ribbipuseron, ja Purjolla on liivihame ynnä kuviollinen trikoopaita. Molemmilla meillä on aplikaatiokuvio koristamassa muuten niin kovin tylsää vaatetta. Näissä voisi vaikka mennä kerhoon.