Photobucket

Teimme todennäköisesti syksyn viimeisen pyöräretken ja suuntasimme omistamaamme Hieman yli puolen hehtaarin metsään. Nalle Puhillahan on se alkuperäinen Puolen hehtaarin metsä, jonka mukaan olemme oman marjamaamme nimenneet. Koska juuri nyt on meneillään kiihkeä hirvenmetsästysaika, pukeuduimme punaiseen. Purjo otti todella varman päälle ja laittoi päälleen kokopunaisen collegehaalarin. Pirjo päätti pelotella metsästäjiä oikein todenteolla ja asetti päähänsä kirkuvankirjavan hiippalakin. Puseronsa on samaa kangasta ja housut punaiset. Näin sitä voi vaikka seistä päällään ja silti pelotteluväri on hyvin näkyvissä.

Oikeastaan meillä ei ollut mitään varsinaista syytä maastopatikoinnille, kunhan katselimme punaisia marjoja pihlajissa ja keltaisia lehtiä koivuissa. Kesken päämäärättömän kuljeskelun kohtasimme Seniorikansalaisen, joka raahasi mukanaan sekä puolisoaan että kukkuraista sienikoria. Nähtävästi vaikutimme hyvin laiskoilta ja muutenkin puhuttelun tarpeessa olevilta, koska jouduimme kipakan ristikuulustelun kohteiksi. Aivan ensimmäiseksi meiltä haluttiin tietää, mitä siellä metsässä oikein teimme ja toiseksi meitä vaadittiin keräämään sieniä hengenpitimiksemme. Niin tekevät kunnolliset ihmiset!

Menimme epähuomiossa sanomaan, että meidän mielestämme sienet ovat varsin kelpoa madonruokaa, mutta koska emme ole matoja, emme niitä syö. Tästä Seniorikansalainen tuohtui varsin vimmatusti. Hän piti meille pitkän saarnan siitä, miten oli kasvanut köyhässä perheessä ja pulavuosina pysynyt hengissä ahkeran marjastamisen ja sientenkeruun ansiosta isojen isäntien syödessä läskisoosia, joten ei pidä mennä Luojan antimia moittimaan. Vastasimme epädiplomaattisesti, että pulavuosi tai ei, meidän mielestämme sienet maistuvat pahalta. Ja jatkoimme, että jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Tilannehan on oikeastaan optimaalinen: heitä ja matoja kiinnostavat sienet, meitä taas ei, joten ei tule riitaa siitä, kuka korinsa täyttää ja kuka itiöemiä pääsee narskuttamaan.

Sitä ei olisi pitänyt sanoa. Seniorikansalaisen puolison otsasuonet pullistuivat ja näimme, miten hän kiihdytti itseään kasvavaan raivoon. Heille ei sovi tuolla tavalla puhua. He maksavat joka vuosi mökistään ja jopa vajastaan kiinteistöveroa, joten heillä on oikeus jokamiehenä sienestää. Niinpä, me tuumasimme, madot eivät maksa euroakaan, ja silti ne syövät enemmän sieniä kuin vihaiset eläkeläiset milloinkaan. Pitäisikö seuraavan presidentin puuttua tähän akuuttiin ongelmaan?

Hyi me olimme tuhmia! Mutta miettikää itse: kaunis ilma, leppoisaa kävelyä, kauniita värejä - ja jostain sammalten kätköistä putkahtava kärttyisä eläkeläispariskunta, joita selkeästi otti päähän se, että me olimme kuin taivaan linnut vailla huolta huomisesta samaan aikaan kun he olivat selkä vääränä keränneet erilaisia tympeäntömäköitä tatteja ja rouskuja. Heiltä menisi koko ilta niiden puhdistamiseen, ryöppäämiseen, suolaamiseen, umpioimiseen ja mitä niille limaisehkoille sienenpalasille nyt tehdäänkään ennen kuin ne voi unohtaa kellarin hyllylle tai pakastimeen odottamaan pulavuosia tai vieraita, joille halutaan esitellä metsän antimia. Me taas saisimme käyttää iltamme ihan muuhun kuin poikkeusoloihin varautumiseen. Ja jos meille pitää metsästä jotain tähän aikaan vuodesta tuoda, niin se on kyllä hirvipaisti eikä suinkaan korillinen suppilovahveroita.