Photobucket

Ehei, tästä ei ole tullut ruokablogia emmekä oikeastaan edes puhu ruuasta vaan kotiruuasta. Siinä on vissi ero. Kotiruokaan yhdistyy syviä tunteita ja yleensä myös tiskikoneen täyttäminen jossain vaiheessa. Kotiruoka on jotain sellaista, mihin liittyy erilaisia vaatimuksia kuten että sitä pitäisi syödä yhdessä, sitä pitäisi olla pari kertaa päivässä (ainakin) ja se pitäisi tehdä mahdollisimman alusta alkaen itse, jotta se olisi aitoa ja alkuperäistä kotiruokaa. Lisäksi se ei saa maistua eineksiltä eikä niiltä E-alkuisilta lisäaineilta ja kaikkien syöjien tulisi olla ihan käsittämättömän kiitollisia siitä, että joku on roikkunut hellan ja keittokirjan välissä valmistaen omin pienin kätösin apetta läheisilleen.

Alkusysäyksen tälle postaukselle saimme kuulemastamme keskustelusta. Jossain on hyvin suosittu lounaskahvila, jossa käy ihan käsittämättömästi väkeä syömässä maailman parasta kotiruokaa, mutta jossa palvelu on alapuolella kaiken arvostelun. Paikan sydän on keski-iän ylittänyt naishenkilö, jonka laittama ruoka peittoaa Saarioisten äitien tekeleet mennen tullen, mutta joka suhtautuu asiakkaisiin kuin nämä olisivat varsinainen taakka ja tuskantuoja. Paikan sielu on hänen puolisonsa, joka ottaa tilaukset vastaan, hoitaa kassaa ja haukkuu asiakkaat, jotka eivät syö koko annosta.

Luitte aivan oikein. Siellä ei ole mitään maistamispakkoa vaan suorastaan syömispakko. Jos erehtyy siirtämään lihapullasta sipulinpalasia lautasen reunoille, saapuu isäntä kassan luota kyselemään, että eikö ole kuultu Afrikan köyhistä ja nälkäisistä lapsista, kun on varaa olla valikoiva ja jätetään hyvää ruokaa syömättä. Ja jos kaikesta huolimatta uhmaa käskyä ja jättää jotain lautaselleen, ei saa jälkiruokaa! Juuri kun on menossa sitä hakemaan, nappaa kahvilan isäntä kiisselikulhon nenän edestä ja ilmoittaa, että tämä on loppu, ota kahvia!

Muutenkin meno on vähän kuin aidossa kotiympäristössä. Raksamiehiltä kysytään, onko muistettu pestä kädet ennen ateriaa eikä annosta tuoda pöytään, jos erehtyy istumaan lippalakki päässä. Tilausta tehdessään on turha yrittää pyytää pientä perunaa tai porkkanan jättämistä kokonaan pois. Ihan kuin kunnon kodeissa kaikki tällainen pyytely kuitataan sillä, että etsitään kattilan suurin peruna tai kauhotaan kastikkeen vierelle kahmaisu porkkanaraastetta aivan kuin osoittamaan, että kaikkea ruokaa pitää maistaa eikä lautaselle jätetä mitään. Voi melkein kuvitella, miten osa aterioitsijoista joutuu istumaan lautasensa äärellä niin pitkään, että se on tyhjä. He todennäköisesti poistuvat paikalta taskut täynnä piilotettuja punajuurenpalasia.

Kahvilassa myydään suussasulavia leivoksia sekä rasvaa ja sokeria tihkuvia korvapuusteja. Tai niin sitä luulisi, sillä jos erehtyy hakemaan vaikka työpaikan palaveriin kahdeksan munkkia, ilmoittaa myyjä, että ei käy. Jos hän nyt myy niin monta, ei seuraavalle jää kuin kaksi, joten ostaja on hyvä ja tyytyy kuuteen. Turha siinä on inttää, että olen maksava asiakas ja minulla on oikeus ostaa. Hyvin nopeasti katoaa koko munkkilautanen ostajan ulottuvilta ja siirrytään palvelemaan seuraavaa asiakasta. Ota tai jätä.

Kummallisinta on se, että kahvila on aina täynnä ja asiakkaita riittää, vaikka yhtäkään ystävällistä sanaa ei heru. Ehkä jutun idea onkin siinä, että sieltä etsitään tuttua ja turvallista eikä mitään ultraupeaa palvelukokonaisuutta, jota voi peukuttaa Facebookissa. Asiakkat tietävät, että täällä saa takuuvarmasti tylyä palvelua ja mustia mulkaisuja sekä epämääräisiä tuhahduksia kiitosten sijaan.

Meillä on kuvassa kotoisasti Marimekon miniunikkoa liivihameessa ja haalarissa. Vaihteeksi on lahkeesuuhun ommeltu resori, jolloin vaate näyttää jotensakin retrolta. Ainakin se saa Purjon näyttämään siltä, että on oltu ruoka-aikana kotona ja syöty omat ynnä vieraidenkin annokset.