Photobucket

Tämä ei ole meidän päivämme. Nettiyhteys ilmoitti uudestaan ja uudestaan, että kaikki on OK, mutta turha yrittääkään lähiyhteyttä kauemmas. Joku välityspalvelin ei suostunut vastaamaan antamaamme pingiin - ja me kun luulimme yrittävämme internetiin eikä suinkaan pelaavamme pingistä. Aivan kuin joku olisi tunkeutunut langattomaan yhteyteemme ja varastanut salaa IP:mme eli virtuaalisen osoitteemme.

Asupuolella olemme vaihteeksi hieman poikamaisia ihan siksi, että edellinen mummomafiakirjoituksemme kirvoitti naispuolisten ikäihmisten ällittelytulvan. He kuulemma eivät ole ollenkaan sellaisia kuin kirjoitimme ja meidän olisi jo aika avata silmämme huomaamaan, että myös papoilla on omat pahisporukkansa. Poikamaisia nämä ovat siksi, että värinä ei ole vaaleanpunainen eikä näissä ole Hello Kitty -kuvioita aplikoituna edes lahkeensuuhun. Vaakaraita hieman läskistää, mutta ei sillä oikeastaan ole väliä.

Mummojen muistutusten perusteella palaamme takaisin käyntiimme Virossa, tai oikeastaan kotimatkaan. Osuimme huonoksi onneksemme aterioimaan aivan liian lähelle rehvakasta ikämiesseuruetta, joka joko kuulolaitteiden toimimattomuuden tai silkan esiintymisenhalun takia hyvin äänekkäästi kertoi kokemuksiaan. Erityisesti äänessä oli Reino (nimeä ei ole muutettu, vaikka mieli teki, toimituksen huomautus), jolla oli monia huvittavia kertomuksia aina tekohampaiden katoamisesta yölliseen örveltämiseen asti.

Nykyiselle vanhusväestölle valitettavan ominaiseen tapaan Reino (aina vaan oikealla nimellään) ryhtyi kertomaan lähimenneisyyden alkoholinkäytöstään ja sen seurauksena hotellihuoneen roskakoriin pinnertämästään ... miten sen nyt sanoisi ... ruuansulatuskanavan läpi edenneen massan lopputuotteesta. Siis siinä kahviossa, kaikkien ruokailijoiden keskellä, noin vain, häpeämättä. Melkein olisi luullut, että Reino (nyt ei enää mielellään omalla nimellä) olisi ylpeillyt teollaan, joka oli saanut siivoojan vimmastumaan ja joka teko maksoikin sitten roskakorin väärinkäyttäjälle kohtalaisen summan.

Nähtävästi huonotapaisuus ei katoa, vaikka ikää tulisi miten paljon tahansa. Reinonkin äiti oli takuuvarmasti opettanut, että viinan kanssa ei läträtä eikä ruokapöydässä puhuta kakkapissajuttuja. Vaan muistaako Reino sitä? Vielä mitä! Täynnä uhmaa tämä vähintäänkin 70 vuotta täyttänyt pojankoltiainen rehvastelee teoillaan ja luulee, että on suurenkin uroteon tehnyt humalapäissään pöntöstä erehtyessään. Poissa ovat menneiden vuosien  mukavat, leppeät ja alkoholia kohtuudella käyttävät miesvanhukset ja tilalle ovat tulleet rämäpäiset, röyhkeät turilaat, jotka laivan saapuessa satamaan ovat siinä kunnossa, että ei tiedä, viekö mies täpötäyttä kaljakärryä vai kaljakärry miestä.

Syvä on siis tuohtumuksemme seniorikansalaisten tekojen vuoksi. Tietysti ymmärrämme, että otoksemme on rajoittunut ja vääristynyt, sillä se käsittää ainoastaan keskellä viikkoa havainnoituja halvan laivareitin käyttäjiä. Kunnolliset ja sopuisat vanhukset istuivat samaan aikaan kiltisti bingossa tai seurakunnan sukkakerhossa, eikä heillä käynyt mielessäkään humalahakuisesti läträtä viinan kanssa muiden kauhisteltavina. Syvä on mielemme helpotus tietäessämme, että vintiövanhuksia on paljon vähemmän kuin niitä kunnollisia.