Photobucket

Tänään tapahtui se, mitä olemme pitkään pelänneet: meistä tuli näkymättömiä! Istuimme näissä tamineissamme piiiitkällä penkillä heiluttelemassa jalkojamme ja lepäilemässä ostosreissun rasituksista. Edessämme oli jopa pieni pöytä, pöydällä kaksi pillimehua ja kaksi vaaleanpunaisella kuorutuksella kaunistettua donitsia. Omasta mielestämme olimme kovasti olemassa, mutta nukkekin voi olla erehtyväinen.

Moni muukin oli asettunut kahville tai muulle virvokkelle, ja se penkki oli aika lailla täynnä väkeä. Vieressämme istuneen keski-ikäisen rouvan hyvä ystävätär pysähtyi rupattelemaan ja päätti nauttia kupposen hänkin. Haettuaan kahvinsa hän istuutui tyynen rauhallisesti Purjon päälle sen oloisesti, että jos ei armoton ahtaus miellytä, niin sopii siirtyä sivuun. Purjo on sen verran monissa liemissä keitetty (ei oikeasti vaan kuvaannollisesti!), että hänpä päätti olla siirtymättä, sillä se olisi johtanut ketjureaktioon, jonka päätteeksi Pirjo olisi muksahtanut lattialle.

Niinpä Purjo ei liikahtanutkaan. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, ja Purjon paikka oli siihen aikaan juuri siinä eikä senttiäkään sivussa. Keski-ikäinen rouva oli hämmentynyt. Hän kun oli kuvitellut, että asettamalla ahterinsa haluamalleen paikalle, väistää alle joutunut silkan eloonjäämisreaktion ansiosta. Me olimme kuitenkin kiusallisen itsepäisiä emmekä liikahtaneetkaan vaan natustimme kaloripitoista donitsiamme sen näköisinä kuin emme olisi huomanneet mitään.

Keski-ikäinen rouva päätti käyttää vanhaa "kassilla päähän" -metodia eli nosti ostoksensa lattialta vierelleen. Aikansa hän yritti äheltää täpötäyttä ostoskassia itsensä ja Purjon väliin, siis oikeastaan Purjon kainaloon. Purjo istui paikallaan tyynenä kuin kivipatsas eikä ollut huomaavinaankaan, että keski-ikäinen vieressäistuja kaiversi kyynärpäänsä hänen kylkiluittensa väliin. Ehei, kun me satumme itsepäiselle päälle, ei meitä voita kukaan. Ei edes silloin, kun syliämme käytetään tavaroiden säilyttämiseen.

Lopulta änkeytyjä huomasi tilanteen toivottomuuden. Tilaa ei ollut eikä kukaan väistänyt. Silloin alkoi marmatus: kun ei missään ole tilaa, ja kun joka paikassa on joku eikä kukaan ymmärrä ollenkaan, että voisi siirtyä sen verran, että ihmiset saisivat istua rauhassa. Emme luoneet vierellemme mitään katsetta, mutta Purjo ojensi jalkaansa sen verran, että onnistui vähän kuin vahingossa epätasapainottamaan polvelleen asetettua täpötäyttä ostoskassia. Hups - se putosi. Pitipä sattua.

Siitä seurasi ikäviä sanoja. Ei pidä töniä toisten ostoksia. Me olimme ehdottomasti samaa mieltä ja painotimme sitä, että niitä ostoksia ei ensin pidä latoa muiden päälle. "Mutta kun minä en huomannut, että siinä on joku", äimisteli keski-ikäinen rouva. Ei se mitään, emme mekään huomanneet, minne appelsiinit vierivät lattialle emmekä nuoremmaksemme ryömineet niitä keräilemässä. Niin vieressäistujan piti nostaa takalistonsa penkistä ja nöyrtyä kyykistelemään hedelmien perässä. Ja sillä aikaa me nostimme kaikki hankintamme isoissa kasseissa lattialta siihen hänen paikalleen.