Photobucket

Uskokaa tai älkää, otsikolla viittaamme tällä kertaa vaatteisiimme. Juuri näihin vimmatunvihreisiin velourasuihin, joita turkoosit kukat ja resorit niin sulosti somistavat. Näistä me olemme unelmoineet kuukausia, vaan aina on ollut olevinaan tarpeetonta hankkia kangasta ihan vain meitä varten.

Yleensä ompelijamme ostelee mitä sattuu, kunhan halvalla saa. Eilen hän osti Luhdan superhyperkakkoslaatualennusmyynnistä yhteensä 305 vetoketjua. Perusteluna oli se, että hinnaksi muodostui vain 3 snt/kpl ja vetoketjuille on aina tarvetta. Varmasti ompelijallemme saisi myytyä vaikka likaisenharmaata trikoota, jos metrihinta olisi riittävän alhainen. Älkää tehkö sitä, sillä ainoat kärsijät olisimme me.

Mutta asiaan. Yleensä siis ensin on kangas ja vasta sitten malli. Joskus kankaan hankinnan ja vaatemallin löytymisen välillä voi olla muutama vuosikymmen, joten retrot vaatteemme ovat aitoa muinaisuutta. Näitä velourasuja me kerjäsimme pitkään. Roikuimme netin kaikilla mahdollisilla kangaskauppasivuilla ja laadimme pitkiä perusteluja, miksi halusimme kerrankin jotain uutta ja jotain vain meille hankittua sen sijaan, että asumme ommeltaisiin muille tehtäessä syntyneistä kankaanrippeistä. Ompelijamme, tuo itara nainen, pysyi kannassaan. Hän ei kyennyt raottamaan kukkaronsa nyörejä eli naputtelemaan Visa-laskua maksaakseen yli kahtakymmentä euroa kangasmetristä. Jouduimme siis odottamaan siihen asti, että tätä ihananpehmoista velouria löytyi Huutonetin alati vaihtuvista valikoimista ja silloinkin juuri niin pieni pala, että siitä ei sitten oikein muuta saanutkaan kuin nämä asut.

Pirjolla on haalari, jossa on uskomattoman mukava olla. Tästä pitäisi oikeastaan kaavoittaa myös aikuismalli. Purjo valitsi puseron ja housut, koska ei halunnut samanlaista asua kuin Pirjolla. Resori on muuten Marimekon mallistoa ja ihan täsmälleen samaa sävyä kuin kankaan kukat. Nyt me olemme kerrankin pukeutuneet vaatteisiin, jotka on tehty tällä vuosikymmenellä myydystä kankaasta eikä mistään mallistosta vuodelta kirves ja kivi.  

Olemme jälleen kerran kartuttaneet kokemusvarastoamme käymällä kauppakeskuksessa. Tästä shoppailusta on tulossa meille melkein harrastus, sillä olemme tällä viikolla olleet ostelemassa useammin kuin koko syksynä yhteensä. Ostoksia tosin on tehty perin niukasti, mutta kokemuksia on kartutettu sitäkin ahkerammin. Tänäänkin löysimme miesparkin, joka oli tehty kaikille niille miehille, jotka olivat joutuneet luopumaan leppoisasta lauantaistaan uhraten sen kaupallisuuden alttarille.

Tämä miesparkki oli meidän mielestämme hurjan vaarallisesti avoimessa tilassa kauppakeskuksen toisessa kerroksessa. Siellä oli nojatuoleja ja miestenlehtiä (Tuulilasi, Tekniikan Maailma, Aku Ankka jne.), mutta ei minkäänlaista valvontaa tai edes aitaa, joka olisi estänyt miehiä säntäämästä omia aikojaan pois parkista. Olimme todella huolestuneita siitä, millaiset naiset luottavaisina jättivät miehensä nuokkumaan nojatuoleihin miettimättä lainkaan sitä, että yksin jätetty mies saattoi keksiä vaikka mitä tempauksia. Lisäksi tunnetusti joukossa tyhmyys tiivistyy, joten vaille valvontaa ja leikittäjää jätetty miesporukka saattaa saada päähänsä vaikka mitä.

Huolemme oli kuitenkin turha. Tänään paikalla oli vain valistuneita naisia, jotka eivät ajatelleet vain itseään ja omaa aikaansa. Yksikään nainen ei tuonut miestään parkkiin, vaan osoitti huolenpitonsa kuljettamalla omaansa paikasta toiseen päästämättä hetkeksikään silmistään. Muutama eksynyt mies ajautui ihan omasta aloitteestaan nojatuoleiin istuskelemaan. Havaintojemme mukaan lehtiäkään ei erityisesti luettu, mutta kännykkäpelit olivat hyvin suosittuja. Ehkä tätä parkki-ideaa pitäisi kehittää hankkimalla vaikka lystejä videopelejä, joita miehet voisivat yhdessä pelailla.