Photobucket

Tänään me mietimme, miten kummallisia ensimmäiset ja viimeiset asiat ovat. Kyseessä on todennäköisesti ensimmäinen nukkefilosofinen artikkeli, joka aiheesta on kirjoitettu, joten olkaa ihmetyksestä ymmyrkäisiä.

Ensimmäiset jututhan ovat hyvin usein merkittäviä. Ensimmäinen sana, ensimmäinen unilelu, ensimmäinen kerhopäivä - kaikkiin niihin liittyy valtavasti muistoja. Joidenkin asioiden ensimmäistä kertaa odottaa ihan täpinöissään kuten vaikka sitä, että pääsee avaamaan joulukalenterin numerolla yksi varustetun luukun. Joitakin asioita puolestaan ei odota sitten niin ollenkaan, vaan toivoo, että ne eivät tulisi eteen lainkaan kuten vaikka ensimmäinen reikä hampaassa tai ensimmäinen korvatulehdus.

Ensimmäiset asiat jäävät mieleen, koska niistä ei ole aikaisempaa kokemusta ja niihin joutuu hyppäämään vähän niin kuin harjoittelematta. Kaikki on uutta ja outoa, mistään ei tiedä oikein mitään ja pitää tarkasti katsella ympärilleen, mitä muut tekevät. Sillä tavalla sitä sitten selviää monesta tilanteesta. Hammaslääkärissä tosin ei siitä ympärilleen tiirailusta ole paljoakaan apua, koska missään ei näytetä mallia, miten hammas paikataan ja miten sitä pitää olla suu apposen auki häpeämässä purukalustonsa ongelmia.

Viimeiset kerrat puolestaan ovat usein surullisia. Sitä tietää, että nyt tämä on ohi eikä koskaan enää. Sellainen tunne tuli monelle aika-pian-eskarilaiselle tänään kerhon joulujuhlassa. Vaikka sormet miten tapailivat tip-tap ylös-alas niin mielessä kaihersi ihan vähän, että ensi vuonna sitä ei enää ollakaan isoimpia kerholaisia vaan mistään mitään tietämättömiä eskarilaisia. Viimeisessä kerhon joulujuhlassa sitä huomaa ihan tavallisia asioita, joita epäilee vielä kaipaavansa: tutut kaverit, piirustukset seinällä, tonttuaskartelut kerhohuoneen takaosan pöydillä ja kaikki ne laulut, joita on laulettu jo monta kertaa. Mieleen hiipii haikeus ja alavireinen melankolia, vaikka järki sanoo, että oikeastaan mikään ei lopu eikä muutu, samoja lauluja voi luikautella vielä monta kertaa ensi vuonna. Mutta ei koskaan enää oman kerhon joulujuhlassa.

Toisaalta on myös sellaisia viimeisiä kertoja, joita on oikein toden teolla vaikka vuosia odottanut kuten vaikka se hetki, kun hammaslääkäri sanoo, että saa sanoa hyvästit hammasraudoille. Niitä ei takuuvarmasti jää kaipaamaan! Eikä erityisen ikävä tule antibioottiakaan, jota on joutunut tulehduksen takia syömään viikon verran. Viimeinen lusikallinen ei aiheuta yhtään surua siitä, että nyt se litku on loppu.

Ensimmäisten ja viimeisten väliin jäävät ne kaikki merkityksettömät keskimmäiset, joita harvoin huomataan muistella. Silti nimenomaan ne ovat tärkeitä, sillä niiden aikana syntyvät asiat, joita viimeisellä kerralla kaivataan. Emme mekään sieltä kerhon joulujuhlasta erityisesti ikävöi sitä, miten muutaman kerholaisen pikkusisarus yritti varastaa shown kiljumalla kuin oopperalaulajat vaan sitä, millaista oli harjoitella juhlaa varten. Se tehtiin ennen viimeistä kertaa ja sieltä ne hauskat höpötykset mieleen jäivät. 

Kuvassa olemme uimapuvuissa. Emme esiintyneet näissä asuissa joulujuhlassa vaan vasta sen jälkeen uimahallissa. Kädessä meillä on pimeässä hohtava neonrengas, joka sijaistaa niitä renkaita, joita kävimme altaan pohjasta poimimassa. Oikeastaan olisi pitänyt sukeltaa, mutta tulimme siihen tulokseen, että varpaita kipristämällä renkaat saa ihan yhä hyvin pinnalle. Miksi laittaa nenänsä veden alle kun toivottuun lopputulokseen pääsee muullakin tavalla.