Photobucket

Olemme tänään liittäneet laajaan seikkailujemme sarjaan kirkumisen jäisellä tiellä heittelehtivässä autossa. Ihan vinkiksi: huuto ei auta. Eikä auta sekään, että laittaa silmät kiinni ja toivoo parasta. Sen sijaan lievää apua on siitä, että muistaa nostaa toisen jalan pois kaasulta ja unohtaa painaa jarrua.

Meille ei käynyt kuinkaan, vauhti oli epätavallisen alhainen ja tie miellyttävän leveä juuri siinä kohdassa. Sen sijaan eräällä bussifirmalla ei ollut ihan kaikilla autoilla yhtä hyvä onni. Ensin kaksi koulubussia etsi tuntumaa ojanpohjasta ja sen jälkeen tiukka puhuri otti mittaa kolmannesta linja-autosta. Ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, hyökkäsi viekas bussipysäkki vielä yhden auton kimppuun. Tuossa viimeisessä attentaatissa pysäkki onnistui lisäksi kokonaan siirtämään syyllisyyden viattoman vuoroliikenteen auton kontolle.

Itseksemme mietimme, voiko näin moni liukastuminen ja ojaanajo olla sattumien summa, ja johtua esimerkiksi eilen illalla taivaalla kiitäneen meteoriitin salamyhkäisestä vetovoimasta. Paljon todennäköisempiä syitä tosin ovat surkea tienpito, ja jos mahdollista niin vielä surkeammat autonrenkaat. Koulubussit kun tunnetusti ovat vähän sellaisia vanhanaikaisen karjankuljetusauton tyyppisiä riisuttuja malleja, joissa penkit ovat kuluneet, turvallisuus olematon ja joissa saa tilapäisesti kuljettaa miten monta oppilasta tahansa, kunhan yksikään matkalainen ei roiku auton ulkopuolella. Missään lakipykälässä ei sanota, että kuljetusoppilaiden pitäisi pystyä hengittämään, joten eipä ole edes 100 koululaista yhdessä bussissa mikään merkittävä ennätys. Täällä on pystytty paljon parempaan, tilapäisesti joka iltapäivä.

Muutama viikko sitten samaisen bussifirman autosta irtosi bensatankki noin vain kesken ajon. Suurinta huolta tunnettiin orastavasta ympäristörikoksesta eli siitä, että polttoaine saastuttaisi neliömetriä suuremman alueen. Kukaan ei tuntunut vaivaavan päätään sillä, voiko bensatankkeja pudotteleva auto noin ylipäätään olla niin ajokelpoinen, että sillä voi ajelutella lapsia.

Koululaisia saa siis kuljettaa paljon huolettomammin kuin sikoja teurastamoon. Bussissa ei ole pakko olla matkustajalle tilaa ollenkaan eikä sekään oikeastaan kovin vakavaa ole, jos pieni määrä pakokaasua päätyy matkustamoon. Valitettavasti eläinaktivisteja ei yhtään kiinnosta se, miten kansakuntamme toivoja siirretään taatusti halvalla mutta  kutakuinkin hengenvaarallisesti päivästä toiseen kotoa kouluun ja takaisin. Kaupallisessa eläinkuljetuksessa vaaditaan erillinen eläinkuljetuslupa, mutta kaupallisessa koululaiskuljetuksessa riittää ihan tavallinen kuljettajatutkinto. Miten meistä ihan vähän tuntuu siltä, että tässä maassa eläinten oikeudet ovat aikaa sitten ohittaneet koululaisten oikeudet?

Joku näsäviisas voi nyt sanoa, että ei se koulu mikään teurastamo ole, joten eipäs liioitella. Kehotamme tiedustelemaan asiaa kohderyhmältä itseltään eli koululaisilta, heillä voi olla eriävä mielipide. Jos ei määränpää varsinaisesti vie henkeä, niin ainakin se monen mielestä tuntuu sanommeko-me-minkä esikartanolta. Emme sano.

Kaikesta tästä tuohtuneina ja ihan vähän vielä kauhistuneina ennakoimattomasta sivuluisusta päätimme pukeutua oikein lämpöisesti. Pirjo otti hupullisen pinkin asun ja Purjo päätti sonnustautua turkoosiin kukalliseen velourhaalariin. Näissä voimme hetkisen puhkua ja puhista pyhää koulukyytivimmaa etenkin kun ulkona tuima tuuli viskoo tielle lisää jäätynyttä vettä.

Photobucket 

Vaaleanpunaisen mikrofleecehaalarin kangas on Huutonetistä, raidallinen resori Eurokankaasta vuonna kirves ja kivi, eteen aplikoitu My Little Pony -kuvio Jyskistä ostetusta lasten pussilakanasta leikelty

Photobucket

Velourhaalarin kangas on Huutonetistä. Yritimme epätoivoisesti muistella, missä kangaskaupassa tätä on alunperin myyty, mutta emme millään muista. Sama pää kesät talvet, ei sinne kaikki mahdu.