Photobucket

Meidän puhelimemme soi. Iloinen lehtimyyjä Oulusta halusi rupatella kanssamme mukavia ja tarjosi hypersuperedullista lahjatarjousta pitkän asiakkuuden kunniaksi. Olemmehan tilanneet Aku Ankkaa jo vuosia, joten meitä varmasti kiinnostaisi myös vuosikirja tai kuukausijulkaisu tai joku muu lukuisista lukupaketeista. Emme tällä kertaa tilanneet, mutta jäimme myöhemmin pohdiskelemaan asiaa.

Ensinnäkin mitä ihmeen järkeä on Oulusta asti soitella meille ja kysellä, että millaista ilmaa siellä Pirjolla ja Purjolla onkaan nyt talvella pidellyt, että onko ollut pakkasia ja kovasti kylmää. Ja toiseksi miksi pitää kertoa, että olemme yksi niitä valittuja, jotka saavat lahjan. Meitä on kaksi ja se lahjaisa lukupaketti olisi maksanut meille muistaaksemme 21 euroa.

Sitä paitsi onko vaikka Aku Ankan taskukirja ihan oikeasti lukupaketti? Eipä siitä ole montakaan vuotta, kun sarjakuvien selailua pidettiin jotenkin lukutaitoa kaventavana asiana. Ajatuskulku oli jotensakin sellainen, että mitä vähemmän kuvia ja enemmän oikein pientä tekstiä, sen parempi kirja ja toisaalta mitä enemmän sivuja ja raskaampi opus, niin sitä arvostetumpi oli lukukokemus. Oikeastaan olisi pitänyt arvostaa hyviä käsivarsien lihaksia, jotka jaksoivat kannatella sitä kirjaa sopivalla etäisyydellä nenästä, jos sattui harrastamaan vuoteessa lukemista.

Joka tapauksessa sarjakuvien lukemista ei ajoittain ole arvostettu ollenkaan ja erityisen halveksittuna on pidetty lukutaitoa, joka on hankittu puhekuplien kirjaimia kummastelemalla. Tiedämme perheen, jonka lapsi ei mitenkään suostunut ala-asteen puolella lukemaan kirjoja ja vain lievästi pakotettuna hänet saatiin vilkuilemaan edes sarjakuvia. Perhe oli jo huolesta soikeana epäillessään, että sille tytölle ei ikinä löydy sopivaa ammattia, koska hän ei lukenut oikeita pitkälauseisia kirjoja vaan tyytyi Aku Ankkojen lyhyempään sanalliseen ilmaisuun.  Oikeassapa olivat: nyt tuo tyttö on terveydenhoitaja, joka joutuu päivästä toiseen katselemaan näöntarkkuustaulun E-kirjaimien vinksahtaneita suuntia. Sen siitä saa, kun Tolstoin Sodan ja rauhan sijaan valitsi Pelle Pelottoman seikkailut.

Me luimme kerran kirjailijasta, jonka suurin toive oli kirjoittaa täydellinen lause. Siis yksi ainoa lause. Hän saattaisi ujuttaa sen kokonaiseen teokseen, mutta voisi yhtä hyvin tyytyä siihen, että siinä se nyt on, lauseista parhain. Mitään käyttöä sille ei ole, mutta tulipahan tehtyä. Jos me olisimme kirjailijoita, haluaisimme kirjoittaa kirjan, jota luettaisiin kaikista epätäydellisyyksistä ja puutteistaan huolimatta tai ehkä peräti nimenomaan niiden vuoksi. Siinä syy, miksi ammatinvalintalistaltamme on vedetty yli kohdat runoilija ja kirjailija. Emme pysyisi ruodussa vaan kirjoittelisimme vähän mitä sattuu siinä vaiheessa kun toiset hioisivat kirjansa kolmatta lausetta noin neljättä kuukautta. Ei olisi meistä siihen.

Meidän kirjahyllyssämme on melkoinen pehmeäkantisten kirjojen kokoelma, varsinainen lukupiirin salainen aarrehylly. Tuossa kuvassa me olemme trikooasuissamme nurinperisen lelulaatikon päällä ja taustallamme on melkein täydellinen Aku Ankan taskukirjojen  rivistö. Tosin me emme ymmärrä, miksi niitä kutsutaan taskukirjoiksi, sillä eivät ne mihinkään taskuihin oikeasti mahdu. Niissä on varsin tasapainoisesti sekä kuvia että tekstiä, joten voimme suositella niitä ihan kaikille. Ja siis erityisesti niille, joilla on isot taskut.