pahka ja me

Me olemme tänään saaneet muodikkaasti ilmaistuna palvelukokemuksen. Aikaisemmin olisi sanottu, että olemme asioineet virastossa, mutta nyt puhutaan paljon hienommista asioista. Kohtasimme omasta vapaasta tahdostamme ulosottoviranomaistoimenhaltijahenkilön, joka on todennäköisesti ainoa valtion palkkalistoilla oleva työntekijä, joka ei ole kuullutkaan tuottavuusohjelmasta tai tulospalkkauksesta tai toimintojen tehostamisesta. Ehei, hän oli oikein ystävällinen ja asiakaspalvelullinen ja vaikutti aidosti ilahtuneelta, kun kävimme ruokatunnin aikoihin häntä tapaamassa. Voihan olla, että siinä virastossa ei enää koskaan käy kukaan, koska monet käyttävät sähköisiä palveluja tai toisaalta pakoilevat ulosottoa, joten me toimme varmasti kaivattua vaihtelua päivää käymällä ihan itse palveltavina.

Nykyisin melkein kaikki mahdollinen on siirretty internetin ihmeelliseen maailmaan. Oletuksena on, että kaikki kulkevat mobiilipuhelin taskussa tai tabletti (ei sellainen lääke) kainalossa valmiina koska tahansa näpyttelemään niin hakemuksensa kuin kysymyksensä virtuaalimaailmaan sen sijaan, että asiat hoidettaisiin vanhanaikaisesti käymällä virastossa. Poissa ovat kirjoituskoneiden napsutus, laskukoneen säksätys ja kaikki ne ihanat leimat, joita papereihin innolla lätkittiin osoittamaan, että viranomainen oli korkeassa armossaan suhtautunut suopeasti hänelle tehtyyn hakemukseen. Sillä leiman muodollakin oli oma merkityksensä: pyöreä ei ollut kovinkaan kaksinen (tästä esimerkkinä postileimat, niitä sai postissa iskeä kuka tahansa postineiti), mutta ovaalin muotoinen tai peräti kulmikas herättivät heti enemmän arvostusta. Sellaisia leimasimia ei ihan kaikille jaettukaan.

Nykyisin toimiston tulisi olla paperiton ja leimasimista on tullut museotavaraa. Silti me halusimme poiketa valtavirrasta ja kieltäydyimme käyttämästä sähköistä asiointia oman pienen pulmamme ratkaisuun. Meidän mielestämme sitä paperinvastaanottovirkailijaa pitää edes jonkun käydä kerran päivässä tapaamassa, jotta hän ei tuntisi oloaan yksinäiseksi. Onhan valtavan turhauttavaa olla asiakaspalvelutehtävässä, jos yksikään asiakas ei viitsi sen vertaa vaivaa nähdä, että tulisi henkilökohtaisesti käymään. Ei auta yhtään, vaikka toimenkuvassa olisi satoja muita tehtäviä, joita tehdä asiakasta odotellessaan ja joita mahdollisesti tekisi jopa mieluummin kuin kohtaisi sen asiakkaan. Yksinäisyys alkaa takuuvarmasti vaivata viimeistään kolmantena sellaisena päivänä, jolloin ainoa kävijä on Itellan keltaisia laatikkoja kanniskeleva postinjakaja.

Asiakas päivässä pitää mielen virkeänä, kunhan se asiakas ei ole tekemässä valitusta. Saimme luotettavalta taholta kuulla, että kevät ja lumien sulaminen aktivoi katujen hiekanharjausautonkuljettajien lisäksi myös sellaiset henkilöt, jotka päivät pitkät miettivät syitä valittaa. Aamupalan jälkeen he valitsevat puhelinluettelosta viraston, johon rimpautella. Mitään varsinaista syytä ei tarvita, pääsasia on, että pääsee uhkailemaan hallinto-oikeudella, rikosseuraamusvirastolla ja tasa-arvovaltuutetulla. Tavallisesti näillä valittajilla ei ole aavistustakaan siitä, onko kyseisillä tahoilla mitään tekemistä valituksen kohteena olevan asian kanssa. Sillä tosin ei ole heille mitään merkitystä vaan tärkeintä on päästä puhkumaan ja puhaltamaan paha mieli pois. Yleensä erittäin vähän asioista perillä oleva lähde on kertonut, että joskus se valituspuhelun vastaanottaja laittaa puhelimensa pöydälle, jatkaa töittensä tekemistä ja viiden minuutin välein nostaa kännykän korvalleen todeten soittajalle "niin".

Meillä ei ole palvelukokemuksestamme mitään valittamista, päinvastoin. Sen sijaan kuvassa oleva maailman melkein kauhein pahkapöytä ansaitsisi saada jonkun ympäristörikospalkinnon. Jaetaankohan sellaisia? Me olemme asettuneet trikooasuissamme tähän vähän eri tasoille kummastelemaan maailmanmenoa. Yhteistä vaatteissamme ovat raidat, värit ja aplikaatio sekä se, että näköjään molemmilla housut lötköttävät. Ehkä kannattaisi ennen kuvaan asettumista tarkistaa, että vaatteet on puettu kunnolla päälle.