Photobucket

 
Meillä on ollut viime päivät niin kiire, että emme ole ennättäneet edes kevätmasentumaan. Periaatteessa voisimme valitella uusiotalvea ja lumipyryjä, mutta niistä on ollut meille pelkkää iloa. Kaikki kurjat pihasotkut on hetkeksi peitetty valkoisen lumivaipan alle eikä meidän tarvitse ihan vielä kauhistella, mitä kaikkea unohdimme syksyllä pitkin pihaa. Vahvasti epäilemme, että ainakin muutama lapio sieltä saattaa paljastua. Ja yksi muoviämpäri, joka katosi mystisesti syksyllä ynnä kolme kynttilälyhtyä, jotka hautautuivat lumeen hyvissä ajoin ennen joulua.

Kevät noin yleisesti ottaen on aina jännittävä vaihe vuodessa. Jos on sattunut edellisenä syksynä piilottelemaan kukkasipuleita maahan, voi ensin odotella, kasvaako niistä yksikään mitään maan päälle. Joskus myyrät ovat käyneet keräämässä sipulit varastoihinsa tai kaikenlaiset öttiäiset tuhonneet koko kasvin. Ja jos sieltä mullasta jotain vihreää vilkahtaakin, niin seuraava jännitysmomentti on se, putkahtaako ilmoille juuri sitä mitä piti, vai kävikö niin ikävästi, että sinisten kukkien sijaan joutuukin tyytymään keltaisiin. Tämä on erityisen tärkeää niille, jotka ovat suunnitelleet puutarhansa jonkun värin innoittamina: ei ole mieltäylentävää huomata, että muuten niin täsmälliseen pihaan on salakavalasti pesiytynyt vääränvärinen kukkanen sotkemaan muuten niin täydellisen suunnitelman. Siksi me suosimme sellaista enemmän kirjavaa puutarhaa, jossa kukaan ei osaa sanoa, mitä siellä kasvaa.

Meidän kevääseemme kuuluu puutarhatöistä mieluisimpana marjapensaiden leikkaaminen. Joka vuosi aloitamme sen innosta puhkuen, ja joka vuosi huomaamme, että oikeastaan näitä kuolleita oksia on liikaa. Tulemme sitten siihen tulokseen, että ylenpalttinen hygienia pensaissakin on liikaa eli kyllä siellä muutama jäkälän peittämä kuiva oksa voi varsin hyvin olla, ei se tuottoa haittaa. Samantapainen alkuinnostus valtaa mielemme omenapuutarhassa, jossa kuljeskelemme oksasaha kainalossa miettien, mitä kaikkea voisimmekaan tehdä. Lopulta sahaamme poikki kaksi rutikuivaa tai lahoa oksaa ja ihailemme kättemme töitä niin antaumuksella, että päätämme lopettaa saman tien, kun tulos on vielä varsin onnistunut. Intomielisimmät pätkivät eläviäkin oksia ja saavat kieltämättä aikaan varsin kauniita lopputuloksia. Me emme koskaan maaliskuussa suositeltuun puidenmuotoiluaikaan muista, että nyt olisi mainioin hetki käydä leikkurin kera napsimaan poikaoksia, joten meillä omenapuut rehottavat melkein luonnontilaisina.

Sen verran olemme käyneet kurkkimassa talven tuhoja, että jänisten syömät oksat on paikallistettu. Vaikka syksyllä miten hyvin tahansa luulee  suojaavansa vähintäänkin rungon ja miksei myös alimpia oksia, niin aina löytyy joku monsterikokoinen jänis, joka jättimäisillä talttahampaillaan käy kaapimassa osan oksista ja joskus rungostakin aivan kuorettomaksi. Jostain syystä niille eivät kelpaa vanhat puut tai edes vaahterat, vaan ne valitsevat erehtymättömällä vaistollaan tuoreimmat ja makoisimmat rungot, joihin tehdä hampaillaan mystisiä merkintöjä.

 
Siltä varalta, että teillä on kevätmasennusta, laitoimme päälle aurinkoisinta, mitä kaapista löytyy. Materiaalina on kananpojankeltainen collegakangasa, jota Purjo on somistanut aplikoidulla unikolla Pirjon tyytyessä raidalliseen paitaan. Näitä katsellessa unohtaa sen, että joku reipas rusakko on pistellyt poskeensa kaksi omenapuuta melkein puolentoista metrin korkeuteen asti, tosin onneksi vain niiltä osin, jotka olivat suojaamatta. Vastalahjaksi oli jätetty kohtuullisen laajalle alueelle levitettyjä lannoittavia papanoita.