juhla

Ihastuttavien juhlien kirjoon on tällä kertaa liitetty eilinen konfirmaatio, jota tässä kuvassakin juhlistamme maltillisesti kimaltavissa mekoissamme. Pirjon mekon edustassa on hohtava paljettikirjailu ja Purjolla on vyötäröllä solmittava polka dot -nauha. Siis pilkullinen satiinikaistale, jos ette tiedä, mikä se polka dot oikein on.

Juhlatilaisuus oli juuri sellainen kuin pitikin eli hirmuinen kesäsade hakkasi kirkon ikkunoita vimmatulla voimalla nuorten laulaessa epävireisesti ja mahdollisimman hiljaa herkkää rippilauluaan. Esitys oli niin vaimea, että me melkein takapenkissä tilaisuutta seuranneet emme milloinkaan saaneet tietää, mistä kappaleesta oli kyse. Siitä huolimatta yhden jos toisenkin läheisen silmäkulmasta pusertui herkkä kyynel. Nyt he ovat jo noin isoja.

Hetkeä aikaisemmin oli veisattu vakavina pääsääntöisesti hautajaisista tunnettu "Joutukaa sielut, on aikamme kallis", joka löytyy kokoelmasta Halullisten sielujen hengelliset laulut. Kirkkokansa hieman hämmästeli kappalevalintaa, sillä yleensä tähän rippikoululaisten elämän kevään juhlaan ei liitetä näin voimallisia muistutuksia kuolevaisuudesta. Muutenkin virsivalintojen perusteella rohkenemme epäillä, että niistä päättänyt sairastaa keskivaikeaa masennusta tai on saanut päähänsä laulattaa kirkkovuoden aikana virsikirjasta kaikki ne laulut, joita ei viimeiseen viiteen vuoteen ole veisattu.

Synkeä sade, nuoruuden kukoistus vai virsien vaikeasävelisyyskö lienee ollut syynä siihen, että väki kirkonpenkeissä käyttäytyi epätavallisen huonosti. Tällä kertaa meteliä eivät pitäneet vain pikkulapset, joista esimerkiksi takanamme istunut potki penkkiä noin 10 minuuttia, vaan myös aikuiset. Ja nyt alleviivaamme, että ihan aikuiset aikuiset, siis isoäiti-ikäiset, jotka kesken nuorten ensimmäisen ehtoollisen lähettelivät innolla tekstiviestejä joko muualla oleville sukulaisille tai treffipalstoille. Rippilasten kummit palasivat siunaushetkestä takaisin pyyhkien kuvaannollisesti hikeä otsaltaan kuin kyseessä olisi ollut kovinkin raskas velvollisuus ja heidän yhtä leikkisät sukulaisensa taputtivat kummia äänekkäästi selkään kuin suurenkin urheilusuorituksen tehnyttä sankaria. Ja tietysti muutaman hupiveikon piti palata ehtoolliselta esittäen humaltunutta, sillä onhan siinä viinipikarillisessa sen verran ytyä, että se saa yli satakiloisen korston polvet notkumaan. Hassunhauskaa joidenkin mielestä, meistä myötähäpeää aiheuttavaa.

Me saatamme olla vanhanaikaisia, mutta meistä kirkonmenoihin ei kuulu mikään tuommoinen meno vaan rauhoittuminen ja muiden kunnioittaminen. Tässä tapauksessa pääosassa olivat rippilapset, eivät suinkaan rehvakkaat isät, jotka vaeltelivat kännykkä korvalla ympäriinsä ja vähän väliä poistuivat eteisen puolelle hoitamaan äärettömän tärkeitä työasioita kesken sunnuntaisen jumalanpalveluksen  tai nuorekkaat isoäidit, joiden mielestä jotkut ikivanhat säännöt peitetyistä olkapäistä ehtoollisjumalanpalveluksessa ovat so last season (eli vanhanaikaisia ja pahasti). Puuttui enää, että joku olisi käväissyt ohimennen soittelemassa urkuja kesken kaiken tai kipaissut alttarille esittämään omaa ohjelmaansa.

Niin että ei jäänyt hyvä mieli! Enemmänkin mietimme, mitä ihmettä aikuisille on tapahtunut, kun heidän täytyy oman nuorensa tärkeässä juhlassa taantua kakaroiden tasolle. Ei se konfirmaatio tee nuoresta perheen aikuista, jolle voi sälyttää aikuisen vastuun ja samalla itse ryhtyä kapinalliseksi. Näin meidän kesken: samojen nuorten muinaisessa kerhokirkossa heidän vanhempansa vielä osasivat kutakuinkin käyttäytyä, joten vuosien varrella on tapahtunut vakavaa taantumista. Syynä tuskin on ruokavalio tai ilmasto, joten epäilemme henkistä laiskuutta!