Ihan tarkoituksella tuo kuva on tuollainen aavemainen. Meillä on siinä meneillään uimapukukaarros, jossa huiskitaan ja huidotaan vallan vimmatusti. Erityisen hauskaa on, jos onnistumme saamaan aikaan jotain lystejä varjokuvia kesken kaiken koheltamisen.

Juu, tänään oli missikisat, joita me emme seuranneet. Toivomme, että oikein nätti tyttö voitti. Mielellään siis sellainen, josta voisi muutaman vuoden kuluttua tulla jollekin jääkiekkokaukalossa rähinöivälle luistelijaihmeelle kotoisa puoliso. Uikkarit meillä on siksi, että missikisoihin kuuluu tärkeänä osana uimapukukierros. Oikeastaan se on aika omituista, koska eiväthän ne kesken kisan voi mennä uimaan, jotta kampaus ei kastuisi. Ja ne puvutkin ovat yleensä sellaisia, ettei niissä kukaan oikeasti ui vaan ottaa korkeintaa aurinkoa. Me taas voisimme samantien mennä näissä vetimissä vaikka mihin kylpylään, kunhan siellä olisi veden lämpötila altaassa vähintää 24 astetta. Mihinkään avantoon me emme suostu loikkimaan.

Vakavasti ajatellen missikisat ovat ihan hupsu juttu. Nätit tytöt kiertävät vaateripustimina ympäri maata, vastaavat toimittajien tyhmiin ja vielä tyhmempiin kysymyksiin ja yrittävät epätoivoisesti nukkua pitkillä bussimatkoilla, koska öisin ei aikataulutusten vuoksi ehdi unille kuin muutamaksi tunniksi. Koko ajan he yrittävät näyttää näteiltä ja fiksuilta, sillä kyseessä on vähän samalla tavalla pitkitetty työhönottotilaisuus kuin presidentinvaalitkin. Tosin missi valitaan vain vuodeksi, ja jos entisiä "viranhaltijoita" on uskominen, ei sekään ole oikein mikään unelmavuosi.

Me emme ole koskaan haaveilleet misseydestä, jätämme sen ihan suosiolla barbeille. Ja lapsimisseydestä me emme unelmoi senkään vertaa. Olemme katsoneet muutaman amerikkalaisen dokumentin aiheesta, ja niiden perusteella se vasta vinkeää elämää onkin. Tekoripsiä ja tupeerauksia kolmen vuoden ikäisille, hileitä silmäkulmiin viisivuotiaille ja napapaitoja kaikenikäisille. Kiitos ei sellaista menoa meille. Ei meillä siis kimalletta, rimpsuja ja röyhelöitä vastaan mitään ole, mutta kiharat ja silmämeikit ovat meille ihan liikaa.

  Purjon uimapuku on marimekon trikoota ja siihen on aplikoitu lakanakankaasta leikattu violetti Hello Kitty -aplikaatio. Olkanauhassa on tarrakiinnitys. 

Pirjon uimapuku on periaatteessa ihan samanlainen kuin Purjonkin, mutta siinä on kokeiltu raidallista resoria yksivärisen sijaan. Loputulos on jostain syystä kohtalaisen urheilullinen.

 Me saimme ison kimpun suomalaisia tulppaaneja suoraa Kangasalta. Näillä oli joku hieno nimi ja joku erityinen värikin, mutta koska emme ole synnynnäisiä floristeja, emme mitenkään muista niitä. Pääasia on, että näistä on meille ihan hurjasti iloa ja riemua.

Tosin jos me saisimme päättää, olisi tulppaaneillakin vieno tuoksu. Jostain syystä osalla kukista on oma ominainen hajunsa, kuten vaikka kieloilla ja ruusuilla ja jouluisella narsissilla, osasta taas ei ilmaan irtoa yhtäkään tuoksuhippusta, vaikka miten kävisi nenäänsä tunkemassa kiinni kukkaan. Nämä tulppaanit ovat juuri sellaista hajutonta lajiketta, joista on iloa vain silmille eikä nenälle ollenkaan. Harmillista. Meistä olisi mukavaa, jos kodissamme leijailisi joku tulppaaneille ominainen vieno tuoksupilvi, joka kertoisi monen metrin päähän, että täällä on maljakossa kauneutta.

Kaikissa kodeissa on muuten oma ominaistuoksunsa. Meillä leijailee aina joskus pullan ja joskus popcornien haju, mutta se perustuoksu on jossain pesuaineiden, pölyn, pöydälle kerrostuneiden sanomalehtien ja pohjaanpalaneen kahvin välillä. Ompelijamme kun unohtaa turhan usein sen viimeisen kupillisen keittimeen hautumaan ja lopputulos on ... karstainen. Joskus meillä tuoksuu myös kuolleelta hiireltä, vaikka varsinaiset vainajat ovatkin todennäköisesti jossain ulkokuistin alla eivätkä missään näköetäisyydellä. Ja lauantaisin meillä voi aistia grillimakkaran epäterveellisen aromin.

Meillä on täällä myös varsinaisia epätuoksuja, jotka eivät koskaan saa pilata kotimme ilmaa. Ehdoton inhokki on sienikastikkeen karski katku, joka ehdottoman varmasti ajaisi meidät maanpakoon. Sen lisäksi olemme aika varmoja, että meillä ei ikinä pääse haistelemaan jalkahikijuustoa tai hapansilakkaa. Sen sijaan olisi mukavaa, jos aina tuoksuisi vastasahatulta puulta ja vesiohenteiselta maalilta, mutta valitettavasti ne merkitsevät yleensä remonttia eikä jatkuvassa sisustusprojektissa jaksa asua. Mutta voisihan sitä aina lauantaina maalata laudan tai pari ja sahata niistä muutaman pätkän vain siksi, että saisi taloon mukavan tuoksun. 

 Purjon mekossa on kukallista puuvillaa vuodelta kirves ja kivi eli todennäköisesti siltä ajalta, kun Kekkonen vielä oli presidentti. Yksiväriset osat ovat paksua trikoota. Huomatkaa hihansuiden huolittelussa käytetty kukkakangaskaitale.

Pirjon mekosta on armottoman huono kuva, mutta se on siis asu, joka yrittää esittää olevansa pusero ja röyhelöolkainesiliina, mutta on oikeastaan yksi ainoa vaate. Puserolta näyttävä mansikkakangas on oikeastaan mekon yläosa ja sen edustaan yli olkapäiden on ommeltu helmakankaasta poimutetut olkaimet.

Postikorttipäivä on sellainen päivä, jolloin ainakin ulkona näyttää samalta kuin  muinaisissa paikkakuntapostikorteissa, joita innolla osuuskaupasta ostettiin ja kavereille lähetettiin tiedoksi siitä, että on käyty Vammalassa tai Perttelissä. Ikään kuin he sillä tiedolla mitään tekisivät.

Tällaisena päivänä sataa ihan vähän lunta, mutta vain sen verran, että lumihiutaleet näyttävät satumaiselta enkeleitten puhaltamalta kristallisateelta, joka auringonsäteiden kirkastamana leijailee paikallaan eikä laskeudu maahan sitten millään. Puiden oksilla on juuri oikea määrä lunta, jotta niistä saa kauniita kuvia. Ei siis liikaa, jolloin oksat taipuisivat maahan asti eikä liian vähän, jolloin turhan paljon rumia oksantynkiä jäisi näkyviin. Taivas on pilvessä sen verran, että auringonsäteet voivat pilkahdella sujuvasti sieltä ja täältä, mutta ei missään nimessä ole niin kirkasta, että olisi etsittävä aurinkolasit nenälle.

Postikorttipäivään kuuluu ehdottomasti tuulettomuus. Tuulisella säällä on hyvin hankala saada kauniita luontokuvia edes sieltä, mistä niitä normaalisti voi napsia liukuhihnalta kuten vaikka Kolilta tai muilta kansallismaisema-alueilta. Toisaalta pakkasta täytyy olla riittävästi, mutta ei missään nimessä liikaa, sillä jostain syystä yli 20 asteen pakkasella kuvista tulee selkeästi kylmempiä kuin niistä, jotka on otettu mukavassa noin 8 asteen pakkasessa.

Meillä ei ole aavistustakaan, vieläkö innokkaat kuvaajat kuljeskelevat pitäjällä ympäriinsä kameransa kanssa saadakseen otoksensa painettua hieman suttuiseen postikorttiin, jossa kulmasta kulmaan kulkee teksti "Terveisiä Snappertunasta". Emmekä tiedä sitäkään, onko joskus aikojen alussa ollut ihan oikea postikorttikuvaajien ammattikunta, joka on putkahtanut ulos pimiöistä juuri tällaisena päivänä katsellakseen maisemia kameran linssin läpi. Ja lisätäksemme tiedottomuuttamme muistutamme, että emme ole koskaan vaivautuneet selvittämään, onko  lukemattomien lakkautettujen kuntien kunnantalojen kellareissa vielä piilossa laatikkokaupalla nyt jo tarpeettomiksi käyneitä kortteja, joissa edelleen toivotetaan "Tervetuloa Tottijärvelle". Rehellisiä ollaksemme emme tiedä, mitä moisella informaatiolla tekisimme, mutta olisihan se yleissivistyksellistä tietää, onko hävityksenkauhistus kadottanut muinaissuomalaisten pitäjien kuvamateriaalin kokonaan vai vieläkö siitä olisi muutama näyte jäljellä.

Joka tapauksessa tänään olisi ollut se talvipäivä, jolloin parhaat kuvat olisi otettu. Nyt on jo myöhäistä, koska on aika pimeää ja luulemme, että mustat kuvakortit eivät ole kovin suosittuja vaikka niissä miten väittäisi, että kuvassa on kuuluisa Pettuleipä-muistomerkki. Pimeässä kaikki muistolaatalla varustetut kivenjärkäleet näyttävät ihan samoilta, ja jos niihin sattuu törmäämään, niin ne jopa tuntuvat ihan samoilta.

 Pirjon haalari on kuviollista fleeceä. Printti saattaa esittää tunturimaisemaa tai sitten me vain haluamme sen sellaisena nähdä. Joka tapauksessa tuossa toisessa lahkeessa on selkeästi hirsitalo.

Purjolla on tuulipukukankaasta ommeltu haalari, joka on kokonaan vuoritettu epämääräisenvihreällä viskoosilla. Se sointuu tismalleen haalarin kuvioihin, vaikka asiaa ei kuvasta kunnolla erota. Yrittäkää nyt vain uskoa meitä. Lisäksi Purjolla on kääntöpipo, jossa toinen puoli on vihreä, toinen sininen. Siniselle puolelle on aplikoitu kaksi pupua.

 Eikä niistä vaaleista sen enempää, me kun olemme epäpoliittisia nukkeja, jotka eivät ota kantaa ihan kaikkeen.

Tai sen verran me voisimme vielä palata menneeseen, että kovin monella äänestyspaikalla oli kovasti pitkiä jonoja ja odottelua. Muutama lehdissä asiaa kommentoinut oli sitä mieltä, että äänen antaminen ei saisi olla näin hankalaa. Me olemme jo lauantaina antaneet äänemme jonnekin, emme oikein tiedä että minne, mutta hankalaa se ei ollut. Kunhan ensin yski viikon verran päivä päivältä kumeammin, niin yhtenä päivänä se ääni oli köhimisen myötä lähtenyt pois. Joten jos nyt presidentinvaaleissa jostakin löytyi vähänkäytetty, hyvätapainen ja itseltäänkin eksynyt ääni, jota ei vielä ole laskettu, niin sen saisi palauttaa takaisin meille. Olisimme siitä hyvin kiitollisia. Emme ymmärtäneet, että mainoksen "anna äänesi" tarkoitti ihan konkreettisesti luopumista puhekyvystä.

Ja mitä tulee tuohon äänestyspaikalla jonottamiseen, niin aamun varhaisimpina aukiolotunteina siellä äänestyskopeissa oli kuulemma oikein mukavan rauhallista ja hiljaista. Muutama aamuvirkku koiranulkoiluttaja oli löytänyt paikalle muiden vielä nukkuessa lämpöisten peittojensa alla. Kahden viikon kuluttua kannattaa siis lähteä äänestämään jo ennen kirkonmenoja, silloin ei tarvitse odottaa omaa vuoroaan vaan pääsee äänestyskoppiin pitelemään sitä nykyisin aika harvinaista lyijykynää pakkasentönköttämissä sormissaan ihan vain kävelemällä sisään vaalihuoneistoon.

Me luulemme, että presidentinvaalit ovat näin tammikuussa siksi, että lehdissä ei oikein ole mitään kirjoiteltavaa nyt, kun alennusmyynnitkin ovat loppuneet. Jostain on ne lööpit revittävä. Meillä ei ole kuninkaallisia, joiden vauvauutisia voisi joka päivä kolmen sivun verran taivastella, joten on tyydyttävä tällaisiin vaalijuttuihin. Erityisen hauskoja meidän mielestämme ovat erilaiset spekulaatiot ja ennusteet, jotka ovat suunnilleen yhtä hyvin pohjustettuja kuin päivittäiset säätiedotukset. Niinpä kaksi eri tutkijaa kahdelta eri laitokselta saa samasta materiaalista kaksi toisistaan täysin poikkeavaa ennustetta, joita ainakin toinen vähän vielä värittää salaliittoteorialla. Ihan samalla tavalla säästä kertovat höystävät omia ennusteitaan keksimällä milloin ukkosia, milloin hallaöitä pelkästään poiketakseen edes hitusen kilpailevan yrityksen säätiedotuksesta. Me uskomme vahvasti, että maassamme on viime vuosina ollut turhan paljon myrskyjä vain siksi, että niitä on yli-innokkaasti ennusteltu. Pelottelemalla pienimuotoisella katastrofilla saa äänensä kuuluviin paremmin kuin pitäytymällä asiakysymyksissä, kuten vaikka pakkasasteissa.

Tuo otsikossa mainittu amerikanpaketti on otettu jopa kuvaan mukaan, sen verran harvinaista postia se on. Siihen ruskeaan kylkeen on laitettu särkyvästä sisällöstä varoittava tarra ja kuten huomaatte, paketti on tungettu ihan lentokoneen kuljetettavaksi. Sisällöstä emme kerro kovin tarkasti, se on salainen. Lähettämispaikan voimme toki sanoa ääneen: Manhattan! Se on kaupungissa nimeltä New York ja kaukana täältä. Hassua ajatella, että tuo rasia on muutamassa viikossa reissannut paljon pitemmän matkan kuin me konsanaan milloinkaan. Jo pelkkä pakettiteippien avaaminen antoi meille kovin kansainvälisen olon etenkin kun sisältö oli ulkomaankielinen. Saatte olla huoleti hieman kateellisia, ei tunnu missään.

Pirjolla on pehmeästä collegekankaasta ommeltu asu, jossa resorien ja tikkausten väri valittiin sointumaan puseron etukappaleeseen aplikoidun Mansikka Marjan haalareiden sävyyn.

Purjon asussa on yhdistetty yksiväristä ja kuviollista collegekangasta. Paidassa on liuta kissoja, vaikka jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin me emme erityisesti kissoista perusta.

 Näiden höttömekkojen luoman juhlavan tunnelman myötä haluamme lähettää lämpimät onnittelut sinne Puomikaaren kaareen. On hienoa ikääntyä, vai mitä?

Meidän tautimme on pöhötöitynyt parissa päivässä oikein painajaismaiseksi. Viime yönä heräsimme omituiseen ääneen, jota emme kyenneet paikantamaan tai määrittämään. Pelästyimme hirmuisesti, kunnes tajusimme, että kyseessä ei ollut kummitus tai ulkoavaruuden olio vaan meidän keuhkoparkojemme tuottama karmeankumea yskä. Jos asuisimme kerrostalossa, saisimme isännöitsijältä kirjallisen varoituksen muiden häiritsemisestä. Tosin on tässä hyviäkin puolia: jos talossamme on talviasukkaana yhtäkään hiirtä, on se nyt takuuvarmasti kaikonnut niin kauas kuin ikinä voi. Aiheuttamassamme metelissä ei voi nukkua eikä istuskella rauhassa omassa pesäkolossaan.

Huomenna pitääkin mennä tekemään ulos tarkastuksia, mitä kaikkia jalanjälkiä lumesta löytyy. Toivottavasti ne kaikki johtavat poispäin talosta, sillä olisi todella kurjaa huomata, että köhinämme ja pärskeemme houkuttelee lähelleen vaikka harakoita, jotka normaalisti nuokkuvat pihakoivujen latvan tienoilla tarkkaillen liikahtamatonta maisemaa.

Syntymäpäivät ovat mukavia juhlapäiviä, joskaan meillä ei varsinaisesti ole niistä omakohtaista kokemusta. Pirjo ei muista, koska on syntynyt eikä Purjolle haluta kertoa, että hänet on ostettu alennusmyynnistä. Toisaalta sitä voi kaikkien muiden syntymäpäivinä muistuttaa, että on itsekin vuotta vanhempi kuin edellisenä vuonna samaan aikaan, joten oikeastaan pienen juhlan arvoinen sellaisenaan. Tähän varmaan liittyy se, että joskus vieraillekin annetaan syntymäpäivillä pieni lahja kotiinviemisiksi vähän niin kuin muistuttamaan, että jos olisit syntynyt nyt, olisi sinullakin synttärit. 

Me olemme joskus miettineet, olisiko mukavampaa syntyä kesällä vai talvella. Kesällä voisi juhlia ulkona, mutta toisaalta talvella voisi pitää mäenlaskusynttärit. Kesällä kaverit eivät välttämättä pääsisi mukaan, koska olisivat lomalla. Talvella joutuisi nousemaan aikaisin ja lähtemään hoitoon tai kouluun, vaikka olisi oma tärkeä juhlapäivä. Pitäisiköhän seuraavan presidentin ryhtyä ajamaan lakia, jonka mukaan oma syntymäpäivä olisi automaattisesti vapaapäivä? Tai toisaalta se voisi olla myös parhaan kaverin vapaapäivä, jotta olisi varmasti joku, joka pääsisi mukaan juhlimaan.

 Pirjon mekko on täplikästä läpinäkyvää sifonkia. Helmaosa on vuoritettu, ja vuorikankaan alareunaan on ommeltu laskostettu nauha päälikankaasta. Yläosa on trikoota. 

Purjon mekkokankaaseen on liimattu pienenpieniä hopeanvärisiä palloja. Helmassa on pitsisomiste ja kaula-aukon reunaan on kiinnitetty ompelemalla helminauha.

Joskus olisi mukavaa, jos ei tietäisi anatomiasta yhtään mitään. Ei esimerkiksi osaisi kertoa, missä ovat varpaat tai tökkiä vatsaansa suunnilleen siihen kohtaan, jossa olettaa mahalaukun sijaitsevan. Silloin ei tietäisi, että hirveässä köhässä on todennäköisesti yskimässä keuhkojaan ulos rintakehästä muiden tarkasteltavaksi kaikuvasti rykiessään. Meillä on niin ärhäköitä ja hakkaavia yskänpuuskia, että epäilemme olevamme turbulenssin vallassa, vai oliko se sittenkin tuberkkeli.

Oikeastaan meillä ei taida olla edes kunnon flunssaa. Emme tärise kuin horkassa, silmät ja nenä eivät vuoda, korvia ei vihlo eikä olo ole noin yleisesti tarkasteltuna mitenkään voipunut. Jos olisimme töissä, emme saisi sairauslomaa, koska millään epäinhimillisellä lääketieteellisellä mittarilla emme ole sairaita. Sen sijaan me voisimme nukkua vaikka kokonaisen vuorokauden ympäriinsä, elleivät seiniätärisyttävät yskähdyksemme herättelisi meitä tämän tästä. Niin, me emme osaa edes sairastaa oikeaoppisesti kitumalla vuoteessa kuuma mehulasi nenän alla herkistämässä vielä nuhaakin alkamaan. Me otamme yhden ainoan oireen ja paneudumme sen potemiseen oikein kunnolla.

Kuumetta me emme ole mitanneet ihan periaatteen vuoksi. Meistä lämpöily ei kerro  yhtään mistään yhtään mitään. Tai no kertoo se sen verran, että kuumemittarin uhriksi ajautuneella on sillä satunnaisella hetkellä jossain kohtaa kehoaan (korva, otsa, suu jne.) joku tietty lämpö, jolla ei mielestämme ole sen suurempaa arvoa sairauden kannalta. Joku voi olla järkyttävän sairas, vaikka kuumetta ei ole ollenkaan ja joku toinen taas opettelee cha-cha-chaan askeleita, vaikka henkilökohtainen lämpömittari näyttää 40 astetta. Me uskomme subjektiivisen kokemuksen voimaan eli jos tuntee olevansa sairas, niin sitten on. Ja silloin pitää asettua lepäämään ja sairastamaan se sairaus pois.

Henkilökohtaisesti uskomme C-vitamiinin voimaan. Kun sitä syö ihan liikaa, pelästyvät kaikki pöpöt, että tästäpä potilaasta tuli yllättäen hapan. Sitten ne pöpöt kuolevat makeanpuutostilaan. Tämä on kokonaan oma teoriamme, jota ei ole toistaiseksi saatu ns. käypähoitosuosituksiin, mutta empiirisesti eli käytännössä tätä on testattu. Katsokaa vaikka ympärillenne: ne kaikkein tylsimmät ja ikävimmät sairastuvat tuskin koskaan minkään basiljontin tai viruksen vuoksi, koska taudinaiheuttajat eivät pysyisi hengissä niin happamassa ihmisessä.

Meillä on collegekankaasta tehdyt oikein mukavat sairasteluhaalarit, jotka ihan tarkoituksella ovat puoliksi vihreät ja puoliksi vaaleanpunaiset. Näissä tulee sellainen olo, että täydennämme toisiamme. Ompelijamme muuten onnistui epätavallisen hyvin saamaan jopa hupun keskisauman täsmäämään haalarin selkäkappaleeseen.

 Me kävimme eilen kirkossa. Erittäin poikkeuksellisesti kyseessä eivät tällä kertaa olleet hautajaiset tai rippijuhlat tai mikään muukaan henkilökohtainen tapahtuma vaan ihan silkka uteliaisuus. Mielestämme jokainen voisi aina joskus istuskella kirkonpenkissä maailmankatsomukseen ja kirkollisverojen maksamiseen katsomatta. Ei se ehkä hyvää tee, mutta ei välttämättä kovin paljon satukaan. Joulukirkossa emme periaatteellisista syistä käy (siellä ovat silloin kaikki ne, jotka muuten eivät paikalle ilmesty), mutta nyt meille tarjoitui suorastaan seikailullinen tilaisuus, johon heti piti tarrata kaksin käsin.

Ensin me saimme tutustua suntion toimintaan. Vihdoinkin meille selvisi, että hän ei itsekseen valitse virsiä vaan niistä päättävät pappi ja kanttori yhdessä. Harmi, sillä jos me olisimme suntioita, veisattaisiin kirkossa vuorotellen Ystävä sä lapsien ja Enkeli taivaan lausui näin. Eilen oli varmaan valistuksellisista syistä virsikirjasta laulettaviksi valittu niitä kaikkein epätavallisimpia kappaleita, joita soitellessaan kanttori sai oikein antaumuksella luritella kaikenlaisia välisoittoja. Harmillisesti kirkkokansa ei osannut niitä laulaa, joten kirkko ei kaikunut kaunolaulusta vaan pidätellystä kummastuksesta.

Lisäksi suntio sytyttelee kynttilöitä, availee ovia, kanniskelee tavaroita ja on muutenkin kovin puuhakas ennen kirkonmenoja. Niiden aikana hän todennäköisesti keittelee kahvia, sillä uskokaa tai älkää, kun me kaiken virallisen ohjelman jälkeen saimme kummastella sakastia, tuoksui siellä ihan takuuvarmasti kahvi ja pulla. Meille ei tarjottu. Kirkonmenojen jälkeen suntio siivoaa kirkon, mutta jos hän löytää viskeltyjä karkkipapereita, raahaa hän todennäköisen syyllisen vaikka korvasta kiinni nappaamalla siistimään jälkensä. Tämä siis sillä oletuksella, että syyllinen on vielä riittävän nuori eikä ole vielä suorittanut mopokorttia. Sillä mopolla kun voisi luikkia pakoon.

Kirkkoon ei kannata lähteä torkkumaan, sillä jumalanpalveluksessa pitää tämän tästä ponnahtaa pystyyn tai huudella kolmeen kertaan aamenta. Sitä kutsutaan seurakunnan osallistuttamiseksi. Meistä se on rasittavaa. Siksi me pidämme erityisen paljon saarnasta, koska tiedämme, että sen aikana ei tarvitse tehdä mitään poukkoiluja. Meidän mielestämme saarnassa täytyy olla paljon puhetta synnistä ja erityisen tärkeää on, että pappi sitä vankasti vastustaa ja sen turmiollisesta vaikutuksesta mielellään omakohtaisesti esitelmöi. Mukavaa olisi, jos hän ihan nimeltä mainitsisi muutaman syntisen. Eilisessä saarnassa puhuttiin tilastoista ja toimintaympäristöistä niin pitkään ja laveasti, että me ihan tosissamme jo kaipasimme pientä syntisten pelottelua johonkin väliin. Tulikivenkatkua ja sillä alimmaisella paikalla uhkailua kannattaisi aina ujuttaa mukaan sen verran, ettei luule olevansa valtionvarainministeriön budjetinjulkaisutilaisuudessa.

Seuraavalla kirkkokerralla me ajattelimme tutustua ehtoollistarjoilun salaperäiseen maailmaan. Nykykäytännön mukaan ruokarajoitteet on otettu siinäkin huomioon. Valittavissa on niin gluteiiniton öylätti kuin alkoholiton viinikin. Varmaan kesällä on tarjolla karppaajien oma annos eli siihen leivän päälle saa voita.

 Purjolla on maritrikoinen raitapaita, johon on aplikoitu Minni-hiiri. Paidan resorit ja aplikointilanka on valittu Minnin rusetin mukaan turkooseiksi. Trikoohousut toistavat samaa väriä. 

Pirjon trikooasu on kangasta, jolla on ihan nimikin, mutta tietysti me unohdimme sen. Tämä on siitä harvinainen vaate, että kangas on ostettu marraskuussa 2011 Kangastukusta ihan varta vasten meidän vaatteitamme varten. Tässä on aika fiksunoloisia pöllöjä.

 Kyllä, luitte ihan oikein. Meille on tullut vimmattu halu päästä julkisuuteen, vaikka yhtään mitään ei tapahtuisi. Kaikki alkoi siitä, kun hyvä ystävämme Nina Mikkonen jälleen kerran avautui lehdistölle (johan hän on ollutkin kokonaista 14 vrk poissa median armottomasta valokeilasta, lienee ikioma varsin henkilökohtainen ennätyksensä). Tähän mennessä on kerrottu sairastuneesta puolisosta kutakuinkin kaikki mahdollinen painokelpoinen ravinnon laadusta lopputuloksen koostumukseen, joten se luu on kaluttu loppuun (kuvaannollisesti siis). Tuoreimman otsikon mukaan "Isä kuoli luotiin kotona". Äkkiseltään olisi voinut luulla, että puolisonsa on kotilomalla osunut harhautuneen hirvikiväärin ammuksen kohteeksi, mutta kyseessä olikin Ninan oma henkilökohtainen perhetragedia jostain 1970-luvun alusta eli varsinainen esihistoriallinen tapahtuma.

Koska tuo uutinen ei tarjonnut mitään uutta (samat turinat olivat Seiskassa jo kaksi vuotta sitten), päätimme mekin haluta osallisiksi median valloittavasta suosiosta, jos sinne noin kevyin eväin pääsee. Koska toimittajilla kuitenkin on hurjan paljon töitä, päätimme tehdä otsikot itse ja valottaa samalla hieman niiden sisältöä.

Otsikko 1: "Karmea päätös mökkiretkelle: saunasta löytyi vainaja". Elämäänsä kyllästynyt hiiri oli mennyt järsimään saunatupaan unohtuneen kynttilän ja kuollut todennäköisesti suolitukokseen. Rauha hänen muistolleen. 

Otsikko 2: "Pirjo ja Purjo pelastuivat täpärästi". Kävimme eilen ulkona tietämättä lainkaan, että kansalaisia oli varoitettu puista putoilevista lumipaakuista. Emme saaneet päähämme edes jääpuikkoa, mutta periaatteessa olemme olleet suuressa vaarassa.

Otsikko 3: "Vakava onnettomuus mäessä oli katkaista lupaavan uran". Laskimme pulkalla mäkeä ja törmäsimme toisiimme melkein vasta-ajetulla latu-uralla. Jos olisimme olleet kaksikin metriä kauempana, olisi siihen uralle tullut melkoinen kuoppa, kun putosimme molemmat pulkistamme.

Otsikko 4: "Törkeä jouluinen eläinrääkkäys paljastui - pahoin runneltu kotieläin paleltui kuoliaaksi". Veimme joulukärpäsemme Juhanin ulos toipumaan huitaisustamme. Ajattelimme, että viileä ilma virvoittaa sen, mutta olimme väärässä. Rauha hänenkin muistolleen.

Otsikko 5: "Järkyttävä löytö roskapussissa". Me kauhistumme joka kerta, kun kurkistamme roskapussiin. Viimeksi siellä oli kourallinen karkkipapereita. Kumpikaan meistä ei syö sellaisia herkkuja, joten taloudessamme on joku salasyöjä. Täytyy tunnustaa, että järkytyimme löydöstä niin, että annoimme aiheen seuraavaan otsikkoon ihan itse.

Otsikko 6: "Varas tyhjensi jääkaapin keskellä päivää". No kuka käskee laittamaan levyllisen mokkapaloja sinne piiloon?

Purjon raitahaalari on ihanan retro. Se on pehmoista plyyshiä ja siinä on edessä vetoketju. Kuvassa malli näyttää leveäharteisen unelmalta, mutta oikeasti se on ihan sopivaa kokoa.  

Pirjolla on ribbitrikoinen pilkkuasu. Puserossa on takana tarrakiinnitys.

Nyt me olemme varautuneet sähkökatkoihin. Hankimme Clas Ohlsonilta ladattavan valaisimen, jonka turvin käymme taistoon tulevia pimeitä hetkiä vastaan. Kuten niin usein ennenkin on tapahtunut, ei tämän ostoksen jälkeen ole ollut sähköjen kanssa ongelmia. Yleensähän on niin, että jos johonkin kunnolla varautuu, ei siitä tulekaan totta. Turhaan olemme kulkeneet ympäri taloa lamppu kädessä kuin lasermiekka odottamassa, että pääsemme kokeilemaan, toimiiko tämä siedettävästi. Valo tässä on valkoinen ja kova, suorastaan varastomainen, joten mitään esteettistä katselukokemusta tämän kanssa ei synny. Kummittelussa tämä on aivan omiaan: hiippaillaan pimeässä ja kun kohdataan uhri, sytytetään lamppu leuan alla valonsäteet ylöspäin ja sanotaan kuin se yksi setä televisiossa, että "Pöö - ei ole mitään pelättävää".

Tuosta mainoksesta pääsemmekin kätevästi päivän toiseen aiheeseen eli vaaleihin. Niistä on nyt kouhkattu pitkään ja hartaasti. Eilen oli vihdoinkin se päivä, kun innokkaimmat pääsivät ennakkoäänestämään. Mekin seikkailimme kauppakeskuksessa keskellä päivää ja ihmettelimme, että mikä ihmeen jono siellä metritolkulla kiemurteli hitaasti ja kankeasti asiakkaiden kiusana. Ensin luulimme, että jossain on ilmainen kahvitarjoilu, suurin osa jonottajista kun oli ns. seniorikansalaisia. Sitten havaitsimme, että kyseessä olikin kansalaisvelvollisuuden täyttäminen eli vakavahenkinen äänestystilaisuus.

Tavoillemme uskollisina stalkkaajina eli vakoilijoina jäimme muina nukkeina maleksimaan jonon liepeille muka odotellen jotakuta. Oli siis suunnilleen ruokatunnin aika, mutta onneksi kukaan työikäinen ei uskaltautunut jonottamaan, siinä olisi mennyt lounastauko pitkäksi. Paikalla oli niin sakea lauma eläkeläisiä, että epäilimme heidän saapuneen paikalla tilausbussilla vartavasten ruuhkauttamaan tilaisuus.

Ennakkoäänestäminenhän tapahtuu pääperiaatteessaan siten, että ensin vilautetaan henkilöllisyystodistusta, sitten saadaan äänestyslippu, sitten mennään ihan yksin koppiin laittamaan siihen lippuun numero, jatketaan  vaalitoimitsijalle, joka tarkistaa henkilöllisyyden ja iskee äänestyslippuun leiman, jonka jälkeen äänestäjä survoo lipun kirjekuoreen ja sulkee sen ihan itse. Sillä välin toimitsija tulostaa paperin, johon pitää kirjoittaa oma nimi tai ainakin se nimi, joka oli henkilöllisyystodistuksessa. Sitten se paperi ja kirjekuori tungetaan isompaan kirjekuoreen, joka suljetaan tiukasti ja viskotaan muiden vastaavien kanssa isoon laatikkoon. Huis heijaa, sinne meni ääni laskentaa odottamaan.

Ei luulisi olevan vaikeaa etenkään jos ymmärtää pitää kädessään sekä äänestyslippua että henkilöllisyystodistusta kohdatessaan vaalivirkailijan. Mutta kun niin ei näköjään voi tehdä! Se henkilöllisyystodistus tungetaan tietenkin ensinäytön jälkeen kassiin pohjimmaiseksi, ettei se katoa. Kun sitä oikeasti tarvittaisiin, alkaa hirmuinen tonkiminen ja etsiminen, että mihin minä sen nyt laitoin voi voi sentään. Ja kun löytyy ajokortti tai muu kuvallinen todistuskappale, onkin äänestyslippu kadoksissa jossain kassin uumenissa, jonne se katosi etsinnän tuoksinassa. Siksi se jono oli hidas kuin kohmeinen kärpänen.

Emme siis suosittele ennakkoäänestämään ruokatunnilla tiloissa, jonne on kohtalaiset kävely- tai bussiyhteydet. Siellä saattaa olla niitä, jotka äänestävät ennakkoon, koska eivät ole ihan varmoja, ovatko äänestyskunnossa enää varsinaisena vaalipäivänä. Ruokatunnilla he ovat paikalla siksi, että on niin mukava nähdä muita ihmisiä.

Pirjolla on raidallinen trikoopusero, jonka seurana on tummanvioletista hieman ryppyisestä eli silittämättä siististä viskoosista ommeltu frillahame. Hameessa on olalta solmittavat nauhat ja eteen aplikoitu perhonen. Perhosen siivet ovat muuten tismalleen samaa sävyä kuin paidan punaisin raita.

Purjolla on samanlainen paita kuin Pirjolla, mutta sen seurana yksiväriset trikoohousut sekä ihan oikeasta villakankaasta ommeltu takki. Takissa on koristetikkaukset, jotka näkyisivät, jos ompelijamme osaisi kuvata, vaan kun ei osaa. Joka tapauksessa takin juju on kukkatikkaus niin hihansuissa kuin ympäri kaula-aukon ja etukappaleiden reunassa. Tuo musta pilkotus on tarranauhanpätkä, joka on varsin kätevä vaatteissamme neppareiden sijaan.

Talven iloihin kuuluu telmiminen lumessa. Emmekö näytäkin isänmaallisilta?

Viikonlopun isossa lehtimainoksessa kerrottiin, että nyt voi kanapalarasiasta katsoa, miltä tilalta ja mistä pitäjästä se kotkottiliha on peräisin. (Kotkottilihaa ei tule sekoittaa nötköttiin, jota saa purkista). Lisäksi mainoksessa kerrottiin, että sen tietyn elintarvikeyrityksen rasioimat kanat ovat erityisen maukkaita ja stressittömiä, sillä ne ovat saaneet elää pehkuja potkien lajityypillistä elämää onnellisina yhdessä kavereittensa kanssa.

Meillä on taipumus takertua sanoihin, joten ryhdyimme oikein urakalla pohtimaan, miten se kanan onnellisuus mitataan. Tehdäänkö niille kaakattajille jotain haastattelututkimuksia, joissa saavat purkaa sydäntään? Istuuko valtotakkinen tutkija siellä pehmeissä pehkuissa läppäri sylissä tai perinteinen paperilomake kädessä rupattelemassa ensin mukavia jännityksen poistamiseksi ja kyselemässä sitten keskittyneesti, että "koetteko tänään olevanne enemmän vai vähemmän onnellinen kuin esimerkiksi kuukauden kuluttua, jolloin olette mukana jonkun perheen lounaspöydässä". Siinä sitä on kanalla miettimistä miten kotkotuksensa asetella siten, että mahdollisimman monen lajitoverin yhteinen mielipide tulisi julki.

Tosin voihan sitä onnellisuutta mitata muillakin tavoin kuin kyselytutkimuksin. Tutkijat voivat videoida vaikka viikon ajan kanalan tapahtumia ja päätellä laajasta kuvamateriaalista, että ollaanko siellä onnellisia vai ei. Ensin pitää määrittää, miltä onnellinen kana näyttää. Siinäpä onkin miettimistä kaikille siivekkäiden ystäville, sillä voihan olla, että se touhukkaasti kanalan purupohjaa kuopsuttava ja sinänsä onnelliselta vaikuttava kana onkin oikeastaan täysin tylsistynyt elämäänsä. Koska ei ole mitään järkevää tekemistä, ruopsuttaa se aikansa kuluksi roskia paikasta toiseen samaan aikaan kun muut kameran edessä tyrkkyinä uskovat esiintyvänsä tosiTV:ssä tai ainakin pääsevänsä samaan digitaaliseen valokuva-albumiin salaa sikaloissa kuvattujen videoiden kanssa.

Kaikenlaisissa höpöhöpöonnellisuustesteissä väitetään, että hymyilevä ja naurava ihminen on onnellinen. Meille tulee melkein painajaismainen olo, kun mietimme vaikka 800 kanaa hymyilemässä leukapielet kireinä. Miettikää hetki itsekin, laittakaa vaikka silmät kiinni niin pelästytte ihan kunnolla. Lisätkää sitten mietteeseenne kanojen nauru, jota emme ainakaan me ole koskaan kuulleet. Voi olla, että kanat eivät kerro toisilleen vitsejä tai sitten ne kikattavat vasta käydessään orrelle yöpuulle, mutta emme usko, että kanan onnellisuutta voi mitenkään mitata sen naurun määrällä.

Ehkä meidän täytyy ostaa onnellisen kanan rintapaloja ja katsoa rasiasta, missä pitäjässä ne on tuotettu. Sitten esitämme, että tulisimme sinne tilalle katsomaan, miten kanan onnellisuus mitataan. Voihan olla, että oikeasti olemassa vaikka tekninen vempain, joka suodattaa reaaliaikaisesti kanalan ilmasta onnellisen kotkotuksen määrää ja piirtää siitä käppyrän jos toisenkin.

 Purjon haalari on sinistä nailonpintaista toppakangasta, joka on ostettu viime vuonna näihin aikoihin Eurokankaan alennusmyynnisä. Hinta oli ruhtinaalliset 2 e/metri. Haalarissa on valkoinen neulosvuori ja vihreä vetoketju sekä resorit. Hupun reunassa on nauhakuja ja siellä kiristysnyöri, joka muistaaksemme on laiton, mutta siitä me viis välitämme.

Pirjon haalari on pilkullista velouria. Tässä kuvassa se näyttä siltä kuin joku olisi ampunut haulikolla likatahroja valkoiseen kankaaseen, mutta eivät ne ole mitään kuraa. Tässä haalarissa ei ole vuoria, mutta sen ale mahtuu mukavasti vaikka villainen aluspuku. Tässäkin on huppuun pujotettu kauhistuttava narunpätkä, jonka tarkoitus on pitää huppu tuulellakin päässä eikä kuristaa käyttäjäänsä.