Me olemme tässä kaikessa hiljaisuudessa aloittaneet kesätyöt tai oikeastaan palkattoman työharjoittelun. Emme ole erityisemmin halunneet siitä haloota nostaa, koska kyseessä on ainakin aluksi vain parin viikon mittainen pesti. Tavoillemme uskollisina olemme jälleen toimistoympäristössä kuten aikoinaan TET-harjoittelussakin. Tällä kertaa olemme äärivaarallisissa agenttitehtävissä, joihin meillä tuntuu olevan suorastaan luontaisia taipumuksia. Siksi lymyilemme näin aluksi viherkasvin varjossa yrittäen vaikuttaa siltä kuin kuuluisimme peruskalustoon. Me nimittäin emme oikein saisi näkyä tai kuulua, koska työmme on äärimmäisen salainen valtion tuottavuusohjelmaan liittyvä projekti. Emme valitettavasti saa kertoa tästä sen enempää, mutta voimme vakuuttaa, että kymmenet ellei sadat toimikunnat ja työryhmät ovat istuneet tuntitolkulla asian tiimoilta viinerikahvilla ja munkkipossupalavereissa, joten ymmärrätte jo siitä asian tärkeyden.

Olemme aloittaneet työmme perehdytyksellä, joka on tosin täydellisen olematonta, kuten kesätöissä niin usein muutenkin on. Tiedämme, koska täytyy tulla töihin ja koska pitää lähteä pois, mutta siinä välillä olevien tuntien kuluttaminen on vielä hieman epäselvää. Olemme miettineet, että jos aamukahvilla istuisi tunnin ja iltapäivällä vastaavan tovin, niin tätä epämääräistä ja hankalaa työaikaa olisi vastaavasti vähemmän. Silloin emme joutuisi vaarallisiin peitetehtäviin kuin muutaman minuutin verran ennen ja jälkeen lounaan, ja silloinkin voimme piiloutua kahvinkeittimen taakse.

Ensimmäinen tehtävämme on ollut hankkia käsiimme salaisia ja vielä salaisempia muistioita. Etsimme niistä kätkettyjä merkityksiä ja muuten vain arveluttavaa materiaalia. Sen vähän ajan, mikä kaikkien lakisääteisten ja säätämättömien taukojen välille on tänään jäänyt, olemmekin käyttäneet miettien tilaratkaisuja, sillä silmiimme osui sotkupapereiden alle haudattu avokonttorimuistio. Sen ansiosta tiedämme nyt, että toimistotiloissa ulkovaatteita varten laskettu mitoitus on 15 cm/henkilö tai että yhtä wc-tilaa kohti on olemassa 15 laskennallista käyttäjää. Todennäköisesti kukaan ei ole koskaan laskenut näitä mitoituksia mitenkään, vaan joku suunnittelija on ihastunut lukuun 15 ja käyttää sitä kaikkialla. Tai sitten kyseessä on meille vakoilijoille äärettömän tärkeä salausviesti, jonka avulla tiedämme, että tekstistä pitää poimia joka 15. sana, jolloin muodostuu se muistion todellinen merkitys.

Lisäksi opimme, että avokonttorissa melu on asennekysymys. Jos työpisteen vieressä on sohvaryhmä tai siis hienosti ilmaistuna pikapalaveritila, selviää sen tuottamista ongelmista kuulosuojaimilla. Vanhaan aikaan saattoi laittaa työhuoneensa oven kiinni, mutta nykyisin on kaiveltava laatikosta Peltorit ja jatkettava työntekoa, vaikka vieressä olisi 20 hengen meluisa vaalitilaisuus. 

Tosin kuulosuojaimet päässä ei kuule puhelimensa ääntä, mikä toisaalta on vain hyvä asia, koska puhelua ei saa enää puhua omassa työpisteessä vaan ainoastaan vetäytymistiloissa. Joka kerta saadessaan puhelun pitää siis irrottaa kuulosuojaimet korvilta, ilmoittaa soittajalle kohteliaasti "hetkinen", kipittää vetäytymistilaan eli suljettuun koppiin ja puhua asia vasta siellä. Jos on niin ikävästi, että asia liittyy työpöydälle juuri kasaantuneisiin papereihin, ei auta muu kuin keskeyttää puhelu, rynnätä hakemaan papereita ja palata takaisin. Samaan aikaan siinä työpisteen viereisessä pikapalaveritilassa saa löpistä niin paljon kuin sielu sietää, mutta puhelimenkäyttö muiden haitaksi on kielletty.

Täytyy myöntää, että näissä agenttihommissa sivistyy enemmän kuin kerhossa. Ainoa hankaluus on se, että joudumme toimimaan täydellisen salassa eli näkymättömissä. Miettikääpä vähän, miten tulee onnistumaan valokuvien ottaminen meistä siten, ettei kukaan noin sadasta työntekijästä sitä huomaa. Nytkin piti ottaa yksi kuva meistä väijymässä muita ja tähän loppuun toinen otos, jossa näkyvät mekkomme. Pirjolla on vintagekukkaraitaa ja Purjolla yhdistelmä raidallista ja kukallista trikoota. Tuossa välissä on todennäköisesti myrkkymalja.

Ensi yönä se sitten iskee, kevään ensimmäinen ukkonen. Ehdottomasti toivomme, että moinen myräkkä pysyttelisi meistä kaukana, sillä muistamme aivan liian hyvin edellisten kesien luonnonvoimien riehunnat. Ennusteet ovat onneksi päivän mittaan lientyneet ja laantuneet eli vuosisadan myrskystä ollaan hiljalleen siirrytty sellaisen kohtalaista vankemman kevätsademuodostelman odotteluun.

Päivällä paistoi aurinko ja saimme vihdoinkin aiheen kevyille kesämekoille. Oikeastaan meillä oli nämä jo viime vuonna, emme tosin ihan tarkasti muista, että koska. Joka tapauksessa mekot on nyt tuunattu eli niihin on ommeltu helmaan laskos ja eteen aplikoitu Hello Kitty -kuvio. Huomatkaa pilkullisen ja raidallisen kankaan veikeä vuorottelu. 

Leppeä lämpö on saanut pihan kukoistukseen. Suomennettuna kaikki mahdolliset rikkaruohot rehottavat niin, että ne peittävät jo alleen viime vuonna haravoimatta jääneet lehdet. Emme ole nyt ollenkaan varmoja siitä, pitäisikö ottaa esille ruohonleikkuri ja trimmeri, jolloin rikkaruohot kyllä lyhenisivät, mutta ruskeat tammista vasta keväällä pudonneet lehdet tulisivat näkyviin. Jos taas annamme kaikkien kukkien kukkia ja vuohenputkien villiintyä, on piha aika pian siinä pisteessä, että saamme paikalle jonkun julkisivulautakunnan edustajan soosoo-sormi pystyssä uhkailemaan ja määräämään toimenpiteisiin. Tämä on vaikea valintatilanne, jossa todennäköisesti emme varmuudeksi tee mitään ennen kuin on pakko.

Meidän pitäisi ensialkuun hankkia muutamia kesäkukkia kuistille ovenpieleen sulostuttamaan alkavaa suvea. Olemme hurjan vanhanaikaisia ja uskomme vahvasti, että ennen Kustaan-päivää ei pihakukkia sovi ulos istutella. Varmaan ostamme portaanreunan pylväiden päälle muutaman valtavan amppelin, jotka sitten unohdamme sateeseen likoamaan tai vaihtoehtoisesti aurinkoon kuivumaan. Lopputulos on kuitenkin sama eli surullinen ruskea kasvijäänne kauniissa ruukussa. Niin me annamme tapahtua joka vuosi, joten kyseessä lienee jo oikea perinne. Jotenkin me kartamme viimeiseen asti kukkien altistamista yöhallalle, mutta muut vitsaukset - siis ne meistä johtuvat - eivät tunnu niin haittaavan.

Me saimme uuden puhelimen. Edellinen muuttui mykäksi eli ei suostunut sirisemään eikä kilisemään, viestien merkiksi hieman kilahteli, mutta muuten pysytteli hiljaa kuin kurkkuvaivainen urheiluselostaja. Korahteli joskus, kun sille päälle sattui, mutta muuten oli hyvin vaisu. Suhtauduimme asiaan lämmöllä, sillä ongelmia tuli lähinnä aamuisin, jolloin puhelimen herätysäänen kadottua jouduimme opettelemaan uudenlaisen äänisignaalin eli vaimean naksahtelun. Uskokaa tai älkää, siihenkin oppii heräämään, että puhelin sanoo vaimeasti naks.

Pirisemätön puhelin avasi uudenlaisen tavan elää. Enää ei tarvinnut kuulostella, kenen kassista kilinää tai musiikki kuului. Tiesimme, että ei ainakaan meidän. Saatoimme siis elellä varsin huolettomasti, sillä emme kuitenkaan olisi huomanneet jonkun meitä kaipaavan, ellemme olisi istuneet kännykkä kädessä kaiket päivät näyttöruutua tuijotellen. Meillä oli varsinainen näköpuhelin, johon tulevat yhteydenotot piti varmistaa silmävaraisesti korvien sijaan. Päädyimme siihen, että katsoimme saapuneet puhelut ja tulleet viestit vain kerran päivässä, sillä kuka sitä joutaa jatkuvasti päivystämään soittojen varalta. Elimme siis kuin muinaiset lankaliittymän haltijat, joita ei vaivannut se, että ei ollut jatkuvasti tavoitettavissa.

Lopulta kuitenkin kyllästyimme siihen, että jouduimme virittämään varmuudeksi sekä hieman epätasaiskäyntisen herätyskellon että äänettömän puhelimemme voidaksemme olla varmoja, että aamuherätys onnistuu oikeaan aikaan. Pyysimme siis korkeampia voimia hankkimaan meille uuden puhelimen, mahdollisimman mummomallisen ja yksinkertaisen, joka tulisi lähinnä herätyskellokäyttöön. Emme halunneet mitään datapakettia tai nettiliittymiä tai edes vihaisia lintuja vaan helpon, yksinkertaisen ja huomaamattoman kännykän.

Toiveemme kuultiin. Äkkinäisempi luulisi, että tähän tarina päättyi, mutta tästä se vasta alkaa. Vanhasta puhelimesta piti kaivella esiin SIM-kortti eli se pieni pahvinpalalta vaikuttava siru, joka on kuin puhelimen sydän. Ensin meidän piti siirtää kaikki tärkeät tiedot vanhasta puhelimesta sille sirulle. Tämä onnistui meiltä aika mainiosti, sillä joku todella tilapäinen viisaudenpuuska sai meidät katsomaan ensin ohjekirjasta prosessikaaviota ja vasta sitten toimimaan.

Seuraava vaihe oli SIM-kortin raastaminen pois entiseltä paikaltaan. Sepä ei onnistunutkaan kuin mainoksessa eli vaikka miten painoimme avauspainiketta ja nostimme, työnsimme, käänsimme tai vedimme kuorta irti, ei se hievahtanutkaan. Menetimme siinä leikissä kolme kynttä, mikä on erittäin paljon kun ottaa huomioon, että emme ole erityisemmin kynsiä kasvatelleet. Lopulta suivaannuimme ja ikinaisellisina otimme avuksi pinsetit, joiden avulla viimein onnistuimme tekemään sen, minkä kaikki kokeneemmat SIM-kortinvaihtajat tekevät tuosta vain. Simsalabim ja abrakarabra, ruumiinavaus puhelimelle onnistui pitkän ähertämisen jälkeen.

Seuraavaksi piti keksiä, miten vanha siru saadaan uudessa puhelimessa oikealle paikalleen. Ohjekirjassa oli hyvin havainnollisesti suurin kuvin kerrottu, miten esimerkiksi suoritetaan kuulokkeiden liittäminen, mutta SIM- kortin asennuksesta oli kärpäsenpaskaa pienempi kuvasarja täynnä A-, B- ja C-kirjaimia. Jouduimme turvautumaan luontaiseen älykkyyteemme, jonka seurauksena uskoimme muutaman hetken ajan tuhonneemme sekä kännykän että sirukortin. Kokemattomammat lajitoverit, uskokaa meitä: väkivalta tässä korttipelissä ei koskaan johda hyvään lopputulokseen! Kauhistuksemme oli ennenaikaista, sillä kun yritimme peittää jälkemme sulkemalla kännykän takakannen piilottaaksemme koko vempaimen takaisin laatikkoonsa  huomasimme iloksemme, että tuttu ja turvallinen valmistajan logo ilmestyi kuvaruutuun ja toivotti meidät tervetulleiksi.

Niin että nyt meillä taas on kunnon herätyskello, jota voi myös puhelimena käyttää. Lisäksi siinä on iloisia pelejä, joita voi kerhossa pelata, jos eivät askartelut ja värittämiset kiinnosta. Silkasta riemusta ryntäsimme ulos kevään ihan viimeisten sinisten sipulikukkien sekaan iloitsemaan siitä, että selätimme tekniikan 2-0.

Purjolla on kukkamekko, jonka varsinainen juju tai vaihtoehtoisesti ainoa somiste on solmittava ruutunauha, jonka värit toistuvat mekon kukissa. Nauhan oikea hinta on 1.4 e/metri, mutta ostimme sen konkurssimyynnistä paljon halvemmalla.

Pirjolla puolestaan yläosa on oranssia collegekangasta ja helma sekä hihat samaa painettua brodyyria kuin Purjonkin mekko. Tämä kangas on aitoa esihistoriallista puuvillaa 1960-luvun lopusta eli joutaisi jo vallan hyvin jonkun pitäjänmuseon kokoelmiin.

Äitienpäivä on taas heruttanut erilaiset päättäjät ja tutkijat lausumaan omia mielipiteitään naisen ja erityisesti äidin tehtävästä tässä yhteiskunnassa. Tärkein yhteinen ajatus on se, että naisen paikka ei ole kotona vaan mahdollisimman kaukana sieltä. Ja mitä pienempiä ovat naisen lapset, sitä visummin hänen tulee kotia vältellä, sillä kotiäiti on yhteiskunnan turmiollinen vihollinen numero yksi.

Ensin asiaan puuttui VATT:n uusi ylijohtaja, jonka mielestä hoitovapaalla oleva henkilö (yleensä äiti) velttoilee yhteiskunnan rahoilla. Sen jälkeen tarttuivat härkää sarvista kasvatustieteilijät, jotka paheksuivat naisia, joille lasten kanssa eläminen oli tullut tärkeämmäksi asiaksi kuin shoppailu ja illanvietot ystävien kanssa. Pitkin yhteiskunnan eri laitoja tunnetaan suurta huolta siitä, miten äidit lorvailevat muutaman lapsen kanssa kotona sen sijaan että ymmärtäisivät viedä pilttinsä päiväkotiin, jossa 30 lapsen kanssa on yksi aikuinen. Se on tehokasta lastenhoitoa ja sellaiseen meidän tulee pyrkiä, jos aiotaan saada Suomi nousuun ja rahaa valtion kirstuun.

Kummallista, että kukaan ei vaivaudu ääneen paheksumaan niitä lukuisia suunnilleen 50 v ikäisiä miehiä, jotka ovat yhteiskuntakelpoisesti juoneet sisäelimensä pilalle ja elävät nyt työmarkkinatuella (joka muuten on summana suurempi kuin kotihoidontuki) tai sosiaalitoimiston heille myöntämillä avustuksilla. Nämä juopot ovat kunnon kansalaisina laittaneet rahansa alkoholiin, jota kautta uskomattoman suuret summat ovat kilahtaneet veroina takaisin kansantalouden loppumattomaan kiertokulkuun ja siten hyödyttäneet meitä jokaista.

Tähän eivät ole pystyneet muutaman vuoden kotona lastensa kanssa nysväävät äidit, jotka ovat säästäväisinä venyttäneet eurojaan, jotta rahat riittäisivät ruokaan ja asuntolainaan. Moinen toiminta ei todellakaan ole sitä, mitä tämä yhteiskunta tarvitsee vaan erittäin paljon päinvastoin. Halpa kiinteistövero aiheuttaa sen, että omistusasunnossa voi joskus olla joku kotona. Kunhan nostetaan veroja ja kasvatetaan lainoja, päästään siihen ihannetilanteeseen, jossa lapsiperheen molemmat aikuiset saavat olla töissä vähintään kaksitoistatuntisia päiviä ja lapset viettävät suurimman osan kuukaudesta vuoropäiväkodissa.

Kotiäitiä parempi on esimerkiksi työtön äiti, joka vie lapsensa päiväkotiin ja kipittää sitten paikalliseen pubiin tai kahvilaan kavereitten kanssa tärkeää omaa elämäänsä viettämään. Kun koko perhe ymmärtää pysyä päivät poissa kotoa, ei siellä synny sotkujakaan eikä tarvitse niin kovin usein siivota. Lasten infektiosairaudet katkaisevat karulla tavalla äidin oman elämän, sillä jostain syystä koulutetut hoitajat päiväkodissa eivät osaa hoitaa ihan tavallista oksennus- tai räkätautia sairastavaa lasta vaan soittelevat vanhemmille vaatien näitä noutamaan sairastelijan kotihoitoon. Ei muuten käy, sillä jos jopa VATT:n ylijohtaja pitää äidin ja lasten samanaikaista kotonaoloa epäsuotavana toimintana, ei naisen pidä siihen alistua. Lapsi kannattaa noutaa vasta sovittuun aikaan päivän päätteeksi, jotta ei tulisi nimitellyksi ihanasti velttoilevaksi. Tauti sinne tai tänne, niitähän päiväkodissa aina riittää.

Oman lusikkansa äitisoppaan tunki myös kolumnisti Rosa Meriläinen, jonka mielestä vanhempia ei voi vetää tilille lapsen kohtalosta. Lapset ovat  itsekkäitä veijareita, jotka estävät vanhempiaan toteuttamasta unelmiaan. Parempi on jättää lapset oman onnensa nojaan ja lähteä elämään omaa elämäänsä mahdollisimman rivakasti, jotta ei päätyisi marttyyriäidiksi. Lapsethan ovat pieniä niin lyhyen aikaa, että tuskin huomaavat, vaikka vanhemmat eivät paikalla olisikaan kuin sen hetken verran, kun otetaan yhteiskuvaa isovanhemmille joululahjaksi. Pieni lapsi kotona ei koskaan saa olla esteenä, jos haluaa lähteä iltakaljalle, sillä eihän äitiys saa olla luopumista, eihän?

Niin että äitienpäivän kunniaksi hus pois kotoa kaikki äidit. Siellä kuitenkin vain lusmuilette ja roikutte netissä sen sijaan että tekisitte jotain hyödyllistä ja bruttokansantuotetta parantavaa. Siltä varalta, että satutte jotenkin juhlimaan, voitte ottaa mallia meistä. Pirjolla on satiinikukilla koristettu pitsimekko ja Purjolla samettia yhdistettynä lameeseen eli metallikuidusta. Koska kuitenkaan ette saa äitienpäiväruusua kaksisempia kukkia, otimme tänne loppuun lähikuvan Pirjon mekon kaula-aukosta. Lisäsimme ihan itse hienot helmikeskustat näihin joulutähteä etäisesti muistuttaviin satiininauhataitoksiin.

Vietimme kaksi tuntia yrittäen keksiä, miten ihmeessä kuvapalvelun saisi toimimaan. Emme keksineet. Siksi saatte edelleen ihailla näitä mustia kehyksiä.

Ja koska olemme omasta mielestämme tuhlanneet elämäämme todelliseen turhuuteen taistellessamme tuulimyllyjä vastaan eli yrittäessämme ymmärtää, miksi sivustot eivät toimi kuten pitäisi, emme jaksa tänään kirjoitella kovin pitkästi.

Onneksi saimme tunnustusta eli Paula muisti meitä tällaisella:

Meillä käy siivooja. Valitettavasti emme ole ikinä tavanneet häntä, sillä hän käy sattumalta juuri kerhopäivinä puunaamassa lattioita ja todennäköisesti aika lailla tuhahdellen imuroimassa villakoiriamme. Tiedämme, että hän on nainen ja että hänellä on kaikesta päätellen vahvahko anoppisyndrooma. Se on paha sairaus, joka yleensä iskee isoäiti-ikäisiin naisiin ja ilmenee vastustamattomana haluna tehdä muutoksia muiden kodeissa. Anoppisyndroomaan kuuluu se, että neuvomisen ja ohjeiden sijaan ryhdytään toteuttamaan niitä omia visioita, kunhan kodin varsinaisten omistajien silmä välttää.

Kaikki alkoi lähes huomaamattomasti. Ensin kummastelimme, miksi siivooja oli sisustanut ruokasalin uuteen muottiin. Tuolit ja pöydät oli aseteltu tavalla, joka ei tukenut meidän pinttyneitä tapojamme. Tulimme siihen tulokseen, että kotimme feng shui ei miellyttänyt siivoojaa, mutta siitä huolimatta ja pahoista hengistä välittämättä palautimme huonekalut entisille paikoilleen. Ajattelimme vielä silloin, että siivooja oli temmeltänyt pitkin kotiemme niin villin vimman vallassa, ettei hän lopulta muistanut, missä mikäkin pikkupöytä oli alun perin ollut.

Seuraavalla kerralla huonekalut olivat saaneet pitää paikkansa, mutta matot oli levitelty lattioille aivan uuteen järjestykseen. Tästä aiheutui meille jonkin verran harmia, sillä olimme tottuneet hyppelemään matolta toiselle varoen koskettamasta lattiaa (se tietää hyvää onnea loppupäiväksi). Siivoojan ansiosta hyppelystä tuli mahdotonta, sillä uusi mattojärjestys ei tukenut tämänkaltaista täsmäpaikkaliikuntaa. Emme lannistuneet vaan keräsimme voimamme ja levitimme matot uudestaan oikeille paikoilleen. Tässä vaiheessa jo hieman epäilimme anoppisyndroomaa, mutta uskoimme kuitenkin sinisilmäisesti siihen, että kyse oli hyväntahtoisesta unohduksesta.

Kolmannella kerralla siivooja tarttui askelta järeämpään aseeseen eli hän otti rikoskumppanikseen nurkassa seisovan vuosikausia hiljaisena olleen perinnekellon, väänsi avaimella sen käyntiin ja onnistui kolmeksi päiväksi levittämään keijukaismaista melusaastetta kotimme 15 minuutin välein. Kokonaista neljä kertaa tunnissa se kilisytteli ajankulun merkiksi tiukumaisia kellojaan ja sai meidät hysterian partaalle. Miettikää tykönänne: vähän väliä säännöllisiä kilahduksia, joskus enemmän ja joskus vähemmän, ja niihin liittyen vanhan kellon koneiston puhinaa ja pihinää. Lopulta kannoimme koko ajannäyttäjän kodinhoitohuoneen alakaappiin ja rakensimme sen eteen lakanoista meluvallin.

Nyt odotamme siivoojamme seuraavaa vastaiskua. Hän on tulossa pesemään ikkunoita, eli luultavasti seuraava hyökkäys kohdistuu verhoihin ja ehkä myös hieman liinavaatekaappiin, josta sinnikäs etsijä saattaa löytää kukkakuosia vuodelta Marjatta Metsovaara. Toinen vaihtoehto on tämä selkämme takana oleva ryijy. Ehkä siivooja löytää sille kesäsijoituspaikan joltain toiselta seinältä.

Kuvapalvelumme Photobucket on tänään taas kiukkuinen, se ei suostu yhteistyöhön kanssamme. Siksi meillä on kuvassa laajat mustat kehykset, joita emme nyt joutaneet poistamaan, olemme pahoillamme. Vaatepuolella esittelemme rentoa trikoota ja asujemme yhteinen tekijä on tämä väri eli keltainen. Huomatkaa Pirjon asun raidalliset resorit.

Otsikko on totisinta totta, joten jos aioitte ostaa uuden leningin kevään juhliin, olette valitettavasti myöhässä. Kävimme eilen mekko-ostoksilla (vaihteeksi ihmisten kokoa), ja monessa liikkeessä meille vakuutettiin, että juhlavaatteet ovat aivan loppumaisillaan. Jos ei heti tee ostopäätöstä, jää todennäköisesti kokonaan ilman. Tiistaina on auttamatta aivan liian myöhäistä palata puotiin, päätös olisi pitänyt tehdä viimeistään eilen.

Tiedoksi sinne pääkaupunkiin: maamme muissa kaupungeissa on aika lailla ruhtinaallisesti juhla-asuvalikoimaa vielä toukokuun lopussakin, joten jos teillä leningit loppuvat, rimpautelkaa maakuntiin ja pyytäkää sieltä täydennystä. Vakasti asiaan paneutuen: ei kannata hoputtaa asiakkaan ostopäätöstä lievällä uhkailulla tai pelottelulla. Silloin voi käydä niin, että se asiakas tekee painostuksen alaisena ostopäätöksen sijaan lähtöpäätöksen, ja jäätte sen hörhelöhelman kanssa kahden kauppaanne. Ostaja lähtee nauttimaan korvapuustin ja suunnistaa sitten sellaiseen liikkeeseen, jossa tarjotaan paljon vaihtoehtoja ja ystävällistä palvelua eikä sanallakaan mainita, että valtava leninkipula uhkaa pääkaupunkiseutua.

Olemme siis poistuneet kotoa, mikä varmaan tuosta alusta tuli jo selväksi. Koimme olevamme turisteja kotimaassaan, niin paljon uutta ja ihmeellistä matkalla kohtasimme. Ensimmäinen epätavallisuus olivat kanssamme samassa junavaunussa matkanneet noin 30 venäläiskoululaista, joiden puheensorinassa tuli oikein ulkomaalaismatkailullinen olo. Vaikka oli lauantai, joutuivat he kaikki kirjoittamaan sivun mittaisen selvityksen jostain, mistä meillä ei ole aavistustakaan. Joka tapauksessa jokainen kirjoitti kiltisti vihkoonsa, kävi sitten näyttämässä sen opettajalle ja vasta saatuaan hyväksynnän ryhtyi katselemaan maisemia. Emme usko, että moinen ikinä onnistuisi suomalaisen suunnilleen seitsämännen luokan kanssa.

Helsingissä ryntäilimme vaateliikkeestä toiseen ja saimme kokea niin valtavaa ylenkatsetta kuin ystävällistä palveluakin. Hauskin kaikista oli  hieno putiikinpitäjärouva, jonka mielestä normaalihintaiset (200 e) mekot olivat meille liian kalliita, joten hän ehdotti, että sovitukseen otettaisiin vain alennusrekin tuotteita. Harmi, hän menetti käytännössä varmat kaupat pelkällä asenteellaan. Tai ehkä vielä hauskempi oli tunnetun merkkiliikkeen myyjä, joka ei kertaakaan edes kysynyt, voisiko jotenkin auttaa vaan antoi meidän rauhassa sovittaa puodin jokaisen asun. Jätimme jälkeemme kaksi sovituskoppia täynnä vaatteita, ei tullut kauppoja sielläkään.

Löysimme lopulta juuri oikean juhlavaatteen ja ystävällistä palvelua, joten matkamme ei ollut ollenkaan turha. Seuraavalla kerralla yritämme muistaa ottaa mukaan askelmittarin, sillä edestakaista poukkoilua pitkin pääkaupunkia kertyi varmasti ainakin kymmenen kilometriä. Tänään jalat ovat kipeät! Mutta varmasti vielä kipeämmät kintut on niillä, jotka juoksivat eilen puolimaratonin. Kotimatkalla junan ikkunasta kummastelimme numerolapuilla koristeltuja ihmisiä, jotka olivat juoksemassa pitkänpitkänä nauhana kaikilla näkyvillä katuosuuksilla. Osan meni sinne, osa tänne ja osa näytti menevän ihan eri suuntaan kuin kaikki muut. Ehkä he oikaisivat? Me tajusimme vasta useamman minuutin kuluttua, että kyseessä oli joku keskimääräistä suurempi juoksukisa, niin paljon lenkkitossuväkeä oli liikenteessä. Ensin nimittäin kuvittelimme, että siinä on paikallisten alkuasukkaiden tapa viettää viikonloppua: mennään jonnekin urheilukentä laidalle, pyydetään numerolappu rintaan ja kirmaillaan kilometri tai kymmenen silkasta vapaapäivän ilosta.

Kotona vietimme pienimuotoisen kahvihetken onnellisina siitä, että emme asu pääkaupunkiseudulla. Siellä oli paljon läheisriippuvaisia ihmisiä, jotka konkreettisesti riippuivat joko läheisessään tai ainakin tämä työntämissä lastenrattaissa. Sellainen yhdistelmä ostoskadulla oli valitettavan ohittamaton. Miksiköhän sitä aina väitetään, että maalaiset eivät osaa kulkea kadulla, kun meistä nimenomaan näytti siltä, että paikalliset eivät hallitse optimaalista tilankäyttöä? Kuvassa päällämme on vielä reissuhaalarit eli Pirjolla punakirjavaa vakosamettia ja Pirjolla kuviollista puuvillaa. Hattu pitää tänä keväänä olla vaikilla fiksuilla, joten Pirjo otti auringonpaahteelta suojaavan lierihatun Purjon esitellessä enemmänkin merimieshattumallista päähinettään.

Sitä nämä viime päivät ovat olleet, yhtä räpeltämistä. Meille on oikein selkeästi auennut, mitä tarkoittaa puolikuntoinen. Se on sellainen, joka istuu paikallaan ja puuskahtaa väsymyksestä jo pelkästä ajattelusta. Ei silti, että me ajattelua olisimme mitenkään erityisesti harrastaneet, mutta jos olisimme moiseen sortuneet, olisimme väsähtäneet samantien.

Olemme viettäneet aikaamme ihmettelemällä luontoa. Mikä saa naakan tekemään pesänsä savupiippuun? Ja miksi ihmeessä joku vihersieppo tai tillintallintiltti haluaa pesiä ikkunan yläpuolella olevan koristelaudan päällä? Ja erityisesti: miksi sen pitää kaikista talomme lasipinnoista valita juuri meidän huoneemme ikkuna? Kahdesta pienestä siivekkäästä lähtee ihan hervottomasti ääntä, kun ne rakentavat innoissaan uutta kotiaan eivätkä lainkaan tajua, että se seinälle nostettu cd-levy ei ole peili vaan linnunkarkotin. Emme halua odottaa perheenlisäystä vaan vaadimme, että hyyryläiset lähtevät muualle jo ennen kuin parvi on kasvanut. Tässä on vieressä pilvin pimein puita, pesäpönttöjä, räystäänalusia ja ties mitä kaikille muille linnuille kelpaavia asuinsijoja, mutta nämä kaksi halusivat terassiasunnon kaikilla mausteilla eli lämpöisen seinän, hyvän näköalan ja mukavat naapurit.

Meidän lisäksemme lintuja vainoaa valkoinen kissa. Se ei asu täällä eikä meillä ole aavistustakaan, mistä se on taas paikalle saapunut. Viimeksi siitä oli näköhavainto viime syksyltä. Valkoiset albiinokissat ovat saamamme (täysin tarkistamaton, mutta siksi niin oikea) tiedon mukaan kuuroja, ja ainakin tämä yksilö pitää sellaista meteliä, että se karkottaa kaikki fasaania pienemmät lentelijät. Lisäksi kissa suhtautuu meihin avoimen vihamielisesti, mikä osittain saattaa johtua siitä, että me aina sen nähdessämme peläsymme ja ryhdymme kirkumaan kauhistuneina. Ei ole mukavaa mennä noutamaan aamulla lehteä, kun oven avatessaan joutuu silmätysten portailla vaanivan kissan kanssa. Erityisen epämukavaa se on kaikille meille, jotka sattumalta emme osaa lentää pakoon.

Kissat ovat siitä mielenkiintoisia, että niitä meillä riittää, vaikka emme ole yhtäkään hankkineet, emme ainuttakaan ruoki ja kaikkia niitä olemme pyytäneet palaamaan kotikonnuilleen. Silti ne meuhkaavat täällä nurkissa omia aikojaan, ihan tilaamatta ja pyytämättä. Kukaan ei niitä tunnu kaipaavan, vaikka mistään villikissoista ei ole kyse. Osa niistä haluaa tutustumaan sisätiloihin, mutta kerromme napakasti, että meillä ei ole asuntonäyttelyä, ei edes silloin, kun saaliiksi saatu hiiri kannetaan kunniapaikalle keskelle rappusia. Nähtävästi meillä on liian erilaiset arvomaailmat ja mahdollisesti myös ruokailutottumukset, jotta voisimme ystävystyä.

Eniten meitä kuitenkin mietityttää se, että kissat saavat valtoimenaan vaellella paikasta toiseen omistajien huolestumatta. Koirat eivät yleensä asettaudu taloksi vieraiden pihoihin ja viivy päivätolkulla, mutta kissat voivat hylätä kotinsa ja omistajansa ja muuttaa muualle, jos siltä tuntuu. Nämäkin meillä ajoittain reviirejään merkitsevät naukujat ovat tulleet vähintään kilometrien takaa, sillä lähitienoon ainoa kissa on arvonsa tuntevi sisäkissa, jota ei kuvittele hetkeäkään alentuvansa ulkoilemaan omin jaloin. Ehei, naapurin kissa asettuu kantokoppaan ja odottaa, että hänen korkeuttaan kanniskellaan paikasta toiseen, jotta tassut eivät likaannu. Eivätkö kulkukissojen omistajat lainkaan kaipaa omia lemmikkejään vai ovako he vain helpottuneita, kun ei tarvitse ihastella saaliiksi saatuja hiiriä?

Kevät on osoitautunut kylmäksi ja kalseaksi, siksi meilläkin on kunnolla vaatetta päällä. Tällä kertaa valitsimme sinistä trikoota ja samaan sävyyn mariraitaa. Purjo halusi muumiaplikaation, joten hänen paidassaan on Niiskuneiti.

Me olemme saaneet aivastusvaivastuksen. Tismalleen emme ole varmoja, onko kyseessä perinteinen keväinen flunssa vai meille tähän asti kokonaan tuntematon eksoottinen siitepölyallergia. Joka tapauksessa aivastelemme vallan vallattomasti vähän väliä, mielellään juuri silloin, kun sitä vähiten haluaisimme tehdä.

Aivastelu on oikeastaan aika hauskaa, jos käsien ulottuvilla on kunnon pino nenäliinoja, joilla voi nenänsä ja suunsa ja mikä ettei vaikka läppärin näytönkin suojata, kun maankuorta vavisuttava pärskähdys ryhtyy syntymään. Ensin kutkuttaa jossain korvanpohjassa, sitten nenänpielessä, kurkkua kuristaa, silmien alle kertyy painetta ja atsih - siinä se on. Ja heti perään toinen. Ja kolmas. Miten sitä vanha loru sanoikaan, että yksi hyvää, kaksi pahaa ja kolmas rahaa, joten nykyaivastelulla tulemme todella rikkaiksi.

Pärskimisen lisäksi meillä on vuotavat silmät ja nenä. Peilistä katsoo neljä tomaattia imitoivaa näköpäätettä, joita vimmatusti hieromme aivastelun lomassa. Joskus yskäisemme kuivasti ja joskus oikein röhisemällä. Pidämme sitä merkkinä siitä, että olemme edelleenkin hengissä emmekä suinkaan taipuneet tautiseen taakkaamme. Yöllä heräilemme tämän tästä ihmettelemään, kuka huoneessamme metelöi ja miksi olemme lopettaneet hengittämisen. Sitten tajuamme, että olemme öisen korottaneet öisen lempiharrastuksemme eli kuorsauksen ainakin kuudenteen potenssiin ja siinä samassa tukkoisen nenän ansiosta siirtyneet kokonaan hengittämään suun kautta, mutta vain satunnaisesti. Hengissäolostamme helpottuneina jatkamme unia katkonaisesti, mutta kuitenkin.

Kuvassa olemme asettautuneet kaappikelloon katselemaan maailmaa uudesta vinkkelistä, sillä allerginen nuha ei ole vielä saanut meitä kokonaan luopumaan seikkailunhalustamme. Pirjo otti asukseen raitaa ja palloa, Purjo päätti luottaa sydänten voimaan. Yritimme soinnuttaa itsemme tähän kellon puupinnan väriin, mutta pieleenhän se meni: olemme aivan liian tummia, enemmän sellaisia mahongin kuin tammen sävyisiä. Keväällä ei ikinä ole muodikasta laittaa näin synkkiä sävyjä päälleen, mutta pidätämme oikeuden perustella valintaamme tällä aivastelulla. Kun pää on täynnä räkää, ei ajatus kulje ja mieli tulee syksyiseksi. Ei kai kukaan oikeasti sairastele keväällä? Ei kai tämä enää voi kestää pitkään?

Riehakkaan kevään juhlan kunniaksi lakitimme elämämme ensimmäisen vappupuun. Näin teimme, koska meillä ei valitettavasti ole lähipiirissä yhtäkään patsasta, jonka päälakea suojata. Siksi valitsimme oikein antaumukselliseksi hatutettavaksi Aarnion suunnitteleman puun, nimi erittäin loogisesti The Tree, hinta 890 e (miettikää hetki, tämä on muovia!) Tälle ei ole oikein mitään järkevää käyttöä, tämä ei soi, ei jodlaa, tähän ei voi ripustaa takkiaan eikä tätä voi polttaa takassa lämpimikseen. Kieputimme siis rungon ympärille serpentiiniä ja perinpohjaisina hatuttajina lakitimme oksat peräti neljällä päähineellä. Ensimmäisen kerran koko kevään aikana tälle sikakalliille tilanjakajalle löytyi edes jotain käyttöä.

Vaatepuolella olemme haalarihenkilöitä kuten vappuun hyvin sopii. Meillä tosin on paljon nätimmät haalarit kuin niillä, jotka väen vängällä tunkeutuvat uimaan suihkulähteisiin ja lätäköihin. Nämä ovat collegekangasta ja näissä on suloisia ruusuja. Ainoa merkki on tuohon Purjon haalariin aplikoitu kukkanen.