Nimet�¶n

 

Sitä nämä viime päivät ovat olleet, yhtä räpeltämistä. Meille on oikein selkeästi auennut, mitä tarkoittaa puolikuntoinen. Se on sellainen, joka istuu paikallaan ja puuskahtaa väsymyksestä jo pelkästä ajattelusta. Ei silti, että me ajattelua olisimme mitenkään erityisesti harrastaneet, mutta jos olisimme moiseen sortuneet, olisimme väsähtäneet samantien.

Olemme viettäneet aikaamme ihmettelemällä luontoa. Mikä saa naakan tekemään pesänsä savupiippuun? Ja miksi ihmeessä joku vihersieppo tai tillintallintiltti haluaa pesiä ikkunan yläpuolella olevan koristelaudan päällä? Ja erityisesti: miksi sen pitää kaikista talomme lasipinnoista valita juuri meidän huoneemme ikkuna? Kahdesta pienestä siivekkäästä lähtee ihan hervottomasti ääntä, kun ne rakentavat innoissaan uutta kotiaan eivätkä lainkaan tajua, että se seinälle nostettu cd-levy ei ole peili vaan linnunkarkotin. Emme halua odottaa perheenlisäystä vaan vaadimme, että hyyryläiset lähtevät muualle jo ennen kuin parvi on kasvanut. Tässä on vieressä pilvin pimein puita, pesäpönttöjä, räystäänalusia ja ties mitä kaikille muille linnuille kelpaavia asuinsijoja, mutta nämä kaksi halusivat terassiasunnon kaikilla mausteilla eli lämpöisen seinän, hyvän näköalan ja mukavat naapurit.

Meidän lisäksemme lintuja vainoaa valkoinen kissa. Se ei asu täällä eikä meillä ole aavistustakaan, mistä se on taas paikalle saapunut. Viimeksi siitä oli näköhavainto viime syksyltä. Valkoiset albiinokissat ovat saamamme (täysin tarkistamaton, mutta siksi niin oikea) tiedon mukaan kuuroja, ja ainakin tämä yksilö pitää sellaista meteliä, että se karkottaa kaikki fasaania pienemmät lentelijät. Lisäksi kissa suhtautuu meihin avoimen vihamielisesti, mikä osittain saattaa johtua siitä, että me aina sen nähdessämme peläsymme ja ryhdymme kirkumaan kauhistuneina. Ei ole mukavaa mennä noutamaan aamulla lehteä, kun oven avatessaan joutuu silmätysten portailla vaanivan kissan kanssa. Erityisen epämukavaa se on kaikille meille, jotka sattumalta emme osaa lentää pakoon.

Kissat ovat siitä mielenkiintoisia, että niitä meillä riittää, vaikka emme ole yhtäkään hankkineet, emme ainuttakaan ruoki ja kaikkia niitä olemme pyytäneet palaamaan kotikonnuilleen. Silti ne meuhkaavat täällä nurkissa omia aikojaan, ihan tilaamatta ja pyytämättä. Kukaan ei niitä tunnu kaipaavan, vaikka mistään villikissoista ei ole kyse. Osa niistä haluaa tutustumaan sisätiloihin, mutta kerromme napakasti, että meillä ei ole asuntonäyttelyä, ei edes silloin, kun saaliiksi saatu hiiri kannetaan kunniapaikalle keskelle rappusia. Nähtävästi meillä on liian erilaiset arvomaailmat ja mahdollisesti myös ruokailutottumukset, jotta voisimme ystävystyä.

Eniten meitä kuitenkin mietityttää se, että kissat saavat valtoimenaan vaellella paikasta toiseen omistajien huolestumatta. Koirat eivät yleensä asettaudu taloksi vieraiden pihoihin ja viivy päivätolkulla, mutta kissat voivat hylätä kotinsa ja omistajansa ja muuttaa muualle, jos siltä tuntuu. Nämäkin meillä ajoittain reviirejään merkitsevät naukujat ovat tulleet vähintään kilometrien takaa, sillä lähitienoon ainoa kissa on arvonsa tuntevi sisäkissa, jota ei kuvittele hetkeäkään alentuvansa ulkoilemaan omin jaloin. Ehei, naapurin kissa asettuu kantokoppaan ja odottaa, että hänen korkeuttaan kanniskellaan paikasta toiseen, jotta tassut eivät likaannu. Eivätkö kulkukissojen omistajat lainkaan kaipaa omia lemmikkejään vai ovako he vain helpottuneita, kun ei tarvitse ihastella saaliiksi saatuja hiiriä?

Kevät on osoitautunut kylmäksi ja kalseaksi, siksi meilläkin on kunnolla vaatetta päällä. Tällä kertaa valitsimme sinistä trikoota ja samaan sävyyn mariraitaa. Purjo halusi muumiaplikaation, joten hänen paidassaan on Niiskuneiti.