Photobucket

Suomalainen jätelainsäädäntö on siitä lysti, että roskista ei aina vastaakaan itse sotkuttaja vaan se, jonka mailta roska tai mikä tahansa ongelmajäte löytyy. Koska jätteiden vastaanottopaikat ja muut kierrätyspisteet ovat avoinna täysin satunnaisesti ja ikään kuin tunnepohjalta, kuljettelevat kansalaiset sohviaan ja jääkaappejaan metsiin ja sorakuoppien siimekseen. Se on lisäksi usein jopa halvempi tapa päästä tarpeettomasta tavarasta eroon kuin viedä ne laillisiin keräyspaikkoihin. Joskus maastosta voi löytää kokonaisen auton, kuten tuosta blogin alakuvasta voitte havainnoida.

Me löysimme maastoauton melkein sattumalta, sillä se on kaikesta päätellen ajettu paikalleen jo varhain keväällä ja peittyy kahdesta suunnasta katsottuna aika hyvin ruohojen ja heinien sekaan. Ovet ovat lukossa eikä ikkunoita ole rikottu, vaikka sisältä löytyisi niin ralliratti kuin popahtavat musiikinkuuntelulaitteet. Moottorista ja akusta ja sellaisesta konepellin alaisesta sälästä emme ole ihan varmoja, mutta kaikki neljä rengasta ovat paikallaan.

Pohdimme, kuka ja miksi on kulkupelinsä hylännyt. Emme usko, että sillä on porhaltanut pitkin pitäjiä uljas prinssi, joka on kadottanut valkoisen hevosensa ja kuomukärrynsä. Siihen tämä kulkupeli olisi aivan liian vaatimaton jopa inkognito matkaavalle. Sen sijaan emme olisi ollenkaan ihmeissämme, jos sillä olisi ajellut paikasta toiseen seikkailunhaluinen kulkuri etsimässä eilistä päivää. Juuri tuossa auton vieressä hän olisi löytänyt Ansa Ikosen tai ainakin Kaurismäen elokuvasta tutun tulitikkutehtaan tytön ja päättänyt hylätä kiertelevän elämänsä.

Emme koskaan saa tietää, mitä on oikeasti tapahtunut, joten maastoauton arvoitus ei tule jättämään meitä rauhaan pitkään aikaan. Jännityksellä odotamme, saammeko nähdä sen hiljalleen ruostuvan ja rapistuvan ja lopulta peittyvän juhannusruusuun kuin prinsessa Ruususen linna ikään. Ehkä jonain päivänä konepellille kerääntyy niin paljon tomua ja likaa, että pikkuruinen koivunsiemen saa juurilleen sen verran elintilaa, että voi ryhtyä siinä kasvamaan. Todennäköisempää on, että kaikkialle ujuttautuva elämänlanka parissa vuodessa kietoo koko auton kuristavaan syleilyynsä ja piilottaa ruostuvan pellin kellokukkiinsa. Oi, pääsemme todistamaan, miten luonto ottaa mittaa tekniikasta. Tosielämässä, jota valitettavasti elämme, tullee romuautojen noutopalvelu paikalle puhelinsoitosta ja heihei sitten, maastoauto.

Joku voi olettaa nähneensä käyttämämme vaatteet joskus aikaisemmin, mutta se on pelkkää luuloa se. Nämä ovat upouudet, mutta koska tätä Hello Kitty -aplikaatiota on vähän puserossa jos toisessakin, alkaa osa vaatevarastoamme hiljalleen muistuttaa toinen toisiaan. Pirjolla on kukallinen trikoopusero ja taskullinen vakosamettiliivihame, Purjolla violetihtava collegeasu, jossa on somisteena vaaleanpunaista. Väri ei siis ole violetti, koska ilman tuota pinkkiä lisää se olisi joku melkein vaan ei ihan harmaa sävy.

Ai niin, unohdimme suunnilleen 8.8. kertoa mekoistamme. Olimme niin täpinöissämme maailman kauneimmasta kaapista, että unohdimme muistuttaa katsomaan tarkasti Purjon mekon kaula-aukkoa: siihen on ommeltu koristeeksi pikkuruisia satiiniruusuja. Pirjolla on somisteena yksi ainoa satiinikukka, mutta se on isompi kuin kaikki Purjon ruusut yhteensä. 

 

Photobucket