Photobucket

Viime viikolla pohdittiin mediassa, saako työnantaja googlettaa työnhakijasta tietoja ja eritoten käyttää näitä tietoja hyväkseen työnhakutilanteessa. Aika yksimielisesti siihen lainoppineet vastasivat, että soo soo, ei ole sopivaa. Ja samaan hengenvetoon todettiin, että tätähän tehdään, vaikka ei saisi. Ääneen ei kukaan uskalla myöntää moiseen syyllistyneensä, mutta epävirallisesti sitä katsellaan hakukoneilla, löytyisikö jotain mielenkiintoista taustamateriaalia, joka ei CV:stä tulekaan ilmi.

Joskus googlettamalla saa selville vaikka mitä, ja joskus voi tehdä äärettömän vääriä johtopäätöksiä. Oletetaanpa, että hakija olisi Anne Korhonen (anteeksi kaikki Anne Korhoset, valitsimme teidät ihan siksi, että tässä yhdistyy kaksi mahdollisimman tavallista nimeä). Hakukone löytää matemaatikon, alttoviulistin, parturi-kampaajan, laskentasihteerin, hoitotieteilijän... Ja samaisella haulla löytyy urheilutuloksia salibandysta golfiin, koiraharrastusta, kansanopiston kevätnäyttelyn tuotoksia, muutama allekirjoitettu adressi ja paljon muuta. Mitenköhän se työnantaja osaa yhdistää oikean Anne Korhosen oikeaan nettitietoon? Tuskin mitenkään.

Kaikki, joilla on tavallinen nimi, ovat suhteellisen turvassa potentiaalisten työnantajien urkintayrityksiltä, mutta mitä tekisimme me, joilla on jo valmiiksi omituinen nimi. Jätämmepä minkä jäljen tahansa itsestämme nettiin, kohdistuu se sekä hyvässä että pahassa vain meihin. Miksi siis emme tekisi kuten on neuvottu eli luokaamme nettipersoona!

Aloitamme Facebookista (jossa tosin emme ole). Siellä valitsisimme mahdollisimman suuren avoimuuden eli tietomme olisivat kaikkien vapaasti luettavissa. Meillä olisi ystävinä kansanedustajia, toimittajia jne. henkilöitä, jotka eivät ole niin kovin tarkkoja sen ystäväpiirin laadusta, kunhan määrä on oikea. BB-tyyppejä tai Vesa Keskistä emme kelpuuttaisi kaveriksi. Kerran päivässä kävisimme päivittämässä tietojamme ja laittasimme aina jonkun oikein pirteän huijauksen kuten "Hienosti sujui taas 25 kilometrin lenkki, kyllä sateella on ihanaa juosta!" tai "Kävimme vapaaehtoistyössä jakamassa soppaa, vähäosaisten asia on meidänkin asiamme".

Naamakirjassa on helppoa valehdella, mutta kyllä se muutellun totuuden puhuminen onnistuu muutenkin. Valitsisimme muutaman keskustelupalstan, jossa kirjoittaisimme omalla nimellämme silloin tällöin valistuneita ajatuksia. Mitään suomi24-kirjoittelua ei kannata omalla nimellä kokeilla, mutta joku hyvä harrastepalsta vaikka geokätköilystä voisi olla paikallaan. Lisäksi ryhtyisimme aktiivisiksi kirjoittelijoiksi jollain alueellisesti merkittävällä foorumilla. Tosin meillä ei ole mitään aavistusta, mikä se olisi. Paikallislehden nettikeskustelu on yleensä niin ala-arvoista, että sinne ei kannata mennä aikaansa tuhlaamaan. Joka tapauksessa kirjoittaisimme mielipiteitämme niin lasten koulumatkojen pituudesta kuin katulamppujen laadusta ja määrästä sanomatta kuitenkaan oikeastaan yhtään mitään. Näin meitä ei voisi syyllistää mielipiteistämme, mutta olisimme sopivasti esillä.

Näiden lisäksi liittyisimme erilaisiin yhdistyksiin. Yrittäisimme löytää oikein uuvahtaneita "pöytälaatikkoyhdistyksiä", joissa ei olisi mitään muuta toimintaa kuin kerran vuodessa hallituksenvalintakokous. Siellä sitten änkeytyisimme varapuheenjohtajaksi ja saisimme nimemme yhdistyksen pöytäkirjoihin. Pitäisimme henkilökohtaisesti huolta siitä, että ne tulisivat nettiin kaikkien näkyviin. Ja kas, meistä tulisi yhteiskunnallisesti valveutuneita nuorisoseuralaisia, kalastuskuntalaisia ja pystykorvasäätiöläisiä ihan vain yhdellä kokouskäynnillä ja jollain muodollisella jäsenmaksulla.

Kaikkein vaikein vaihe olisi päätyä listasijalle urheilusuorituksellaan. Voisimme valita kyläkävelyn tai vastaavan, jossa vain ensimmäisen kymmenen kävelijän aika olisi näkyvillä ja muista osallistujista olisi nimilista. Toisaalta voisimme lahjoa jonkun oikean urheilijan hiihtämään puolestamme jonkun retkihiihdon. Maratonin juokseminen meidän nimissämme ei ehkä olisi tarpeeksi uskottavaa.

Kaiken tämän jälkeen tulisi googlattaessa esille meidän miellyttävä nettipersoonamme, joka olisi kaikin puolin valoisa, moneen suuntaan verkottunut urheileva järjestö- ja yhdistysihminen, jolla olisi aikaa myös itseään heikommille. Tästä blogista me pyrkisimme olemaan mahdollisimman hiljaa, sillä juuri tällaisia asioita ei yksikään työnantaja halua alaisestaan tietää.

Vaatepuolella pukeudumme trikooseen, koska se on materiaalina yhtä joustavaa kuin meidän omatuntomme, mitä tulee muunnellun totuuden puhumiseen. Ajattelimme ensin, että saatte etsiä asuistamme kolme eroavaisuutta, mutta päätimme sitten kertoa ne itse. Purjo sai päähänsä pottapipon, koska ennätti sen ensimmäisenä käsiinsä nappaamaan. Pirjolla on lahkeensuussa resorit, Purjolla ei. Paidoissa on erisävyiset resorit kaula-aukossa. Sitä ei ehkä kuvasta huomaa, mutta niin se nyt on.