Photobucket

Huomasimme, että emme ole aikoihin esitelleet mekkoja. Asia piti korjata välittömästi, joten tässä me nyt olemme heiluttelemassa helmojamme. Purjolla on Marimekon punaisia unikkoja liivihameellisen verran ja Pirjo löysi Hello Kitty-aplikaatiolla somistetun mekon, jossa on valkoista ja vaaleanpunaista sikinsokin.

Kevät otti tänään pitkän harppauksen taaksepäin, sillä ainakin meidän pihassamme satoi lunta. Niinpä päätimme kostoksi jäädä koko päiväksi sisätiloihin selailemaan vanhoja valokuvia. Siinä naureskellessamme muinaisille kerhokuville ryhdyimme ihmettelemään, miksi yhteiskuvaaminen loppuu koulun jälkeen. Miksi työpaikoilla ei käydä vuosittain kuvaamassa?

Olisi varmasti hauskaa, kun väki vallan täpinöissään pohtisi viikon tai kaksi, kenen kanssa menisi kaverikuvaan ja mitä ihmettä laittaisi päälleen.  Aina löytyisi takuuvarmasti yksi, joka haluaa olla prinsessamekossa tiara päässään. Kuvauspäivänä syntyisi riitaa siitä, missä järjestyksessä kuvassa ollaan, kuka pääsee eturiviin ja kenen kohtalona on olla ihan sivussa keskirivissä, siis melkein koko otoksesta pudonneena. Eturivissä aseteltaisiin jalkoja samaan suuntaan tai eri suuntaan, miten milloinkin, ja takuuvarmasti juuri ennen salaman välähtämistä joku poukkoilisi pois paikaltaan, koska hiukset ovat huonosti ja etuhampaiden välissä on porkkanaa tai ainakin persiljahippunen.

Kuvia otettaisiin osastoittain tai yksiköittäin tai ryhmittäin, miten nyt missäkin on järjestäydytty. Tietysti olisi pientä kähinää siitä, hyväksytäänkö määräaikaiset mukaan kuvaan tai pitäisikö perhevapailla olevat kutsua paikalle vain siksi, että saadaan varmasti kyseisen vuoden kuvaan kaikki tarpeelliset henkilöt myöhempää muistelua varten. Lopuksi otettaisiin yksilökuvia ja yhteiskuvia kaverin kanssa, jos nyt jollain sattuisi työpaikalla sellaisia olemaan. Varmaan ei hyvällä katsottaisi, jos pyytäisi mukaan sen mukavan Ranen viereisestä yrityksestä tai lasten vuosikuvissa säästääkseen raahaisi koko pesueensa yhteiskuvaan mukaan. Olisi lisäksi kamalan harmillista, jos joku pomo olisi linssilude ja änkeytyisi mukaan kaikkiin kuviin tai melkein yhtä kamalana asiana yrittäisi naurattaa kuvattavaa jostain ovensuusta elehtien.

Jälkeenpäin naureskeltaisiin ryhmäkuvalle, jossa ihan varmasti jonkun silmät ovat kiinni ja toinen irvistää omituisesti ja kolmas näyttää siltä, että vihaisi koko maailmaa (mikä tosin saattaa olla tottakin). Lisäksi ihmeteltäisiin sitä, miksi joku on kuvassa ilman kenkiä rikkinäisin sukin ja toisella on ihan ryppyinen paita. Kuvanottohetkellä moisiin yksityiskohtiin ei kiinnittänyt kukaan huomiota, mutta nyt ne olisi ikuistettu vuosikirjaan tai ainakin arkistoon häpeällisenä muistona.

Kuvia pitäisi tietysti tilata vimmatusti, joten jokainen joutuisi tykönänsä miettimään, hankkiiko tarrakuva-arkin vai seepiansävyisen muotokuvan vai sittenkin lystin jääkaappimagneetin omasta itsestään. Tietysti työpaikkakuvista tarjottaisiin edullisia paketteja, joissa olisi valittavana vaikka mitä turhaa ja tarpeetonta aina naamakuvasta painettuja postimerkkejä myöten.

Kauhulla ajattelemme kaikkia niitä lapsia, jotka joutuisivat lompakkoonsa tai bussikorttikoteloonsa liimailemaan milloin vanhempien, milloin isovanhempien ja kummien lahjoittamia tarrakuvia ihan kuin eivät muuten muistaisi, miltä isä ja äiti näyttävät. Niitä tuskin esiteltäisiin kaupan kassalla samalla tavalla kuin nyt kerhokuvia lapsista ja lapsenlapsista.

Mutta työpaikalla voitaisiin vielä 20 vuoden kuluttua katsoa haalistuvasta yhteiskuvasta, ketkä olivat kyseisenä päivänä töissä. Tosin nykymenolla kovin harva työpaikka on enää noin pitkän ajan kuluttua olemassa eli valokuva saattaa olla sitkeämpi kuin ontuva organisaatio tai yskähtelevästi toimiva yritys.