Photobucket

Otsikolla viittaamme karaokeen, jota olemme viikolla joutuneet kuuntelemaan enemmän kuin on terveydelle hyväksi. Jostain meille täysin tuntemattomasta syystä suomalaiset keski-ikäiset henkilöt ovat nuottikorvasta ja lauluäänestä vähääkään välittämättä ryhtyneet etenkin humalapäissään esiintyviksi taiteilijoiksi, varsinaisiksi oman elämänsä Eila Pienimäiksi.

Kaikkihan alkoi japanilaisista, jotka muutama vuosikymmen sitten kokonaisena kansana halusivat nolata itsensä laulamalla. Vain suomalaiset tarttuivat tähän itämaiseen syöttiin ja sen seurauksena melkein kaikkialla iltaisissa kokoontumispaikoissa joutuu altistumaan erikoiselle äänisaasteelle. Täysin laulutaidottomat haluavat esiintyä, eivät siis pelkästään laulaa. Eleet ja liikkeet ovat kuin suoraa estraadien todellisilta tähdiltä, vaikka ääni muistuttaisi vaarivainaan vanhaa moottorisahaa käynnistysvaiheessa.

Silkasta mielenkiinnosta seurasimme, miten karaoketähti syttyy. Ja nyt lisäämme tähän ja erityisesti alleviivaamme sanaa keski-ikäinen, sillä nuoriso ottaa tämänkin paljon rennommin. He eivät panosta yksilösuoritukseen vaan kuorolauluun. Tai huutamiseen, ihan miten sen nyt haluaa ottaa.

Joka tapauksessa kaikesta näennäisestä huolettomuudesta huolimatta aikuiskaraoke on vakava paikka, joka suunnitellaan alusta alkaen pienintä piirtoa myöten valmiiksi. Ensin pitää valita kappale. Useimmat valitsevat jotain suunnilleen syntymävuodeltaan eli Olavi Virran ja Vieno Kekkosen aikanaan levyttämät laulut ovat suurta huutoa (sekä kuvaannollisesti että tosielämässä). Sen jälkeen pitää valita sopiva esitysajankohta eli ei aivan ensimmäisenä, mutta ei mielellään viimeisenäkään. Paperille raapustettu laulun nimi viedään karaokeisännälle tai -emännälle, joka pitää huolen siitä, että kaikki toimii. Varsinaiset konkarit kertovat tässä vaiheessa, milloin tismalleen haluavat laulunsa laulaa. Amatöörit tyytyvät odottelemaan mitä tahansa vuoroaan ulkoisesti tyyninä, mutta huulet tapaillen tulevan esityksen sanoja.

Omalla vuorolla astellaan rennosti ja vähän kuin puolihuolimattomasti mikrofonin äärelle, pyyhkäistään hiuksia taaksepäin ja tismalleen oikealla hetkellä aletaan laulaa tai ainakin äännellä laulumaisesti. Tärkeää on myös huojahdella rytmikkäästi edestakaisin musiikin mukana ja instrumenttiosuuksilla taputtaa käsiä yhteen pään päällä innostaen samalla yleisöä mukaan. Kappaleen päätyttyä palataan omalle paikalle yhtä tyynesti kuin olisi käväisty tuulikaapissa järjestämässä kengät riviin ja korkeintaan todetaan läheisille jotain karaokelaitteiston tekniikasta, vaikka kädet hikoavat ja jalat tärisevät.

Sama toistetaan illan mittaa muutamaan kertaan, yleensä noin puolen promillen välein. Innokkaimpia laulajia ovat ne, joilla siihen on vähiten edellytyksiä, joten illan viimeiset esitykset ovat jotain sopertelun ja örvellyksen väliltä, mutta samaa tahtia humaltunut yleisö jaksaa kannustaa ja taputtaa, vaikka kuuntelukokemus ei röhkinästä paljoa eroa.

Me ymmärrämme niitä, jotka haluavat esiintyä, mutta kuuntelijoita me emme ihan oikeasti tajua. Jos tusinasta esityksestä yksi on jotenkuten kuunneltavissa, niin miksi ihmeessä kestää ne yksitoista surkeaa? Missä on suomalaisten itsesuojeluvaisto, miksi niin moni haluaa häpäistä itsensä yleisön edessä "laulamalla"? Ja miksi vielä useampi suostuu kuuntelemaan?

Emme ymmärrä! Eikä meidän onneksi edes tarvitse. Tämänpäiväinen kuva on otettu varmaan kuukausi sitten, mutta vasta nyt sen muistimme kaivella esille. Ompelijamme on tykästynyt joustofroteeseen, joten tässä versiot kylpytakista ja -viitasta. Näistä etenkin tuo Pirjon viitta voisi olla hyvä esiintymisasu, sillä siinä esiintymiseksi riittäisi käsien ojentaminen sivulle ja eteen. Viitta heilahtelisi kuin taikurilla ikään eikä kukaan huomaisi kuunnella laulua. Mikä saattaisi olla ihan hyvä juttu.