lauantai, 28. heinäkuu 2012

28.7. Hei kaikki meille rakkaat lukijat!

Kun Vuodatus humahti nurin, jatkui sanomisenvimmamme edelleen. Koska emme halunneet rasittaa läheisiämme vallan valtavasti puheenpulputuksellamme, muutimme ainakin toistaiseksi osoitteeseen

http://pirjojapurjo.blogspot.fi/

Käykää siellä meitä katsomassa.

tiistai, 3. heinäkuu 2012

3.7. Pirjo ja Purjo, nuo Indiana Jonesin pienet kaksoisolennot

SS108102

Ei tähän maljakkoon mitään salaisuutta liity. Se on ihan tavallinen, jonkun himoharrastelijan posliininmaalauskurssilla sävyttelemä tuotos, jolle on hankala löytää mitään järkevää käyttöä nykypäivänä. Siksi me leikimme, että olemme Indiana Joneseja, jotka ovat museosta löytäneet salaperäisen maljan. Roistot voivat minä hetkenä hyvänsä ryöstää sen, jos emme keksi sille sopivaa piilopaikkaa.

Olemme pukeutuneet asianmukaisesti eli meillä on paahteelta ja hiekkamyrskyiltä suojaavat lierihatut. Niiden alta on hyvä pälyillä ympäristöä. Muuten vaatteemme ovat oikein kirjavat, jotta niissä ei näkyisi lika. Purjo on yhdistellyt aika omintakeisesti raitaa ja palloja sekä kissankuvia. Pirjolla on feikkifarkkushortsit eli oikeastaan farkkupainetusta neuloksesta ommellut housut ja paita, jossa tarkkasilmäinen erottaa kuvan auton etupuskurista. Tärkeintä näissä on se, että vaikka ryömisimme, konttaisimme, nojailisimme hämähäkinseitteihin tai istuisimme mutakasaan, niin sitä likaa ei ihan heti huomaa. Indiana Jonesin tyttöystävillä on samanlaisia vaatteita eli valkoisia paitoja, jotka ovat ihan puhtaita ja vastasilitettyjä, vaikka hän juuri olisi ryöminyt esiin hiilikasasta. Sellaisen paidan mekin haluaisimme.

Me olemme käyneet ihan oikeassa museossa, eikä siellä ollut ollenkaan samanlaista kuin Indiana Jonesin museossa. Emme nähneet ainuttakaan muumiota, muutaman mummin kyllä. Sen sijaan museo oli ihan täynnä kaikenlaisia vanhoja tavaroita, joiden vieressä oli nimilappu, jossa oli sen esineen nimi. Luultavasti museoissa käy vielä meitä tyhmempää väkeä, sillä nimilapuissa oli sellaisia tekstejä kuin "kauha" ja "puulautanen". Harmiksemme emme nähneet ainuttakaan aarretta eikä mistään takahuoneesta tullut ketään pyytämään apuamme salakirjoituksen ratkaisemisessa. Ehkä näytämme ulospäin siltä, että emme selviäisi helpoimmastakaan sudokusta saati jostain hieroglyfikirjoituksesta.

Museot ovat siitä hassuja paikkoja, että niissä ihmiset käyvät katsomassa tavaroita, joista ovat ensin tarmolla pyrkineet pääsemään eroon. Osa oikein kehuskelee sillä, miten on lukuisissa muutoissa onnistunut hävittämään monta laatikollista tavaroitaan ja isotätien perintönä saamansa pitsilakanat, joille ei ollut mitään käyttöä, kunhan olivat turhana kaapintäytteenä. Sitten ne samat ihmiset menevät museon näyttelytilaan ja ihastelevat, että kyllä on entisaikaan osattu ja viitsitty kirjailuja tehdä näihinkin liinavaatteisiin, olisipa meilläkin tälläiset. Juu, olisipa hyvinkin, jos ei jossain vaiheessa olisi tullut vimmaa raahata niitä omia kierrätyskeskukseen antamaan liinavaatekaappiin tilaa huonolaatuisille pussilakanoille.

Tai sitten seistään kummastelemassa vitriiniin laitettuja kirjeitä ja muita papereita jostain sadan vuoden takaa. Oikein kunnioituksesta hiljennytään hetkeksi, kun huomataan, että todistuksesta löytyy vuosiluku 1889. Niin vanha! Omat todistukset on aikaa sitten hävitetty tarpeettomana rojuna, sillä kuka niitä jotain peruskoulun päättötodistusta edeltäviä papereita koskaan kyselee, takansytykkeeksi joutavat hyvin. Turha on seuraavien sukupolvien pyrkiä mummon jäämistöstä kaivamaan esille mitään vastaavaa joskus sadan vuoden kuluttua. Tyhjiä kaappeja rakastava hävittää kaiken, jonka vain voi ja kun oma koti on tyhjennetty, siirrytään ikääntyneiden sukulaisten vinttejä tyhjentämään. Turha roina kaatopaikalle ja sitten museoon ihailemaan ihan samanlaisia esineitä lasin takaa. Jostain syystä omassa kodissa vanha esine on vähän kuin tukala sukulainen, pakko sietää, mutta eroon pyritään heti kun voidaan. Museossa se sama tavara onkin ihailua  herättävä taideteos ja arvokas muisto menneisyydestä.

Me viihdymme ihan hyvin vanhojen esineiden keskellä, sillä ne saavat meidät näyttämään ikinuorilta.

sunnuntai, 1. heinäkuu 2012

1.7. Juhuu maailma! Me olemme yhä täällä.

SS107989

Meidän piti ilahduttaa teitä jo eilen, mutta koko Vuodatus oli kupsahtanut nurin. Tekstimme on siis jo antiikkista, mutta koska meillä on tänään ollut hurjasti kaikenlaisia kiireitä (joista kerromme joskus myöhemmin), niin saatte nyt lukea eilisistä asioista. Kuva ei liity mitenkään mihinkään, kunhan kokeilemme, miltä tuntuu istua konepellillä kesäisissä mekoissa. Purjon asu on trikoota, Pirjon puuvillaa. Ihailkaa, miten hienosti taivas ja puut heijastuvat vastavaihdetusta tuulilasista! Katsastajasetä oli sitä mieltä, että se pitää vaihtaa, vaikka meistä siitä näki vielä ihan hyvin liikennettä, kunhan ymmärsi kurkkia vahvasti oikeasta laidasta ohi kaikkien säröjen.

Mutta nyt siis palaamme eiliseen ja tarkasti ottaen eiliseen aamuyöhön noin klo 5.15. Siihen aikaan meille yleensä jaetaan Hesari. Nyt vahva alleviivaus sanalle yleensä, sillä eilenpä lehdenjakaja ei lehteä jättänyt. Ehei, vaikka hän ajeli reippaasti pihaan kolisuteltuaan ensin naapurin postilaatikkoa ja käänteli soraa roiskien autonsa rattia siinä huolettomasti ennen kuin pyyhkäisi matkaan.

Mistäkö kaiken tämän tiedämme? Me satuimme olemaan erittäin epätavallisesti hereillä ja näimme kaiken ikkunasta. Tai oikeastaan emme nähneet ihan kaikkea, koska ryntäsimme lehdenjakajan perään ulos huiskien vimmatusti, että tännepäin, täällä se laatikko on. Ja jos et laatikkoon sitä lehteä halua laittaa, niin visko vaikka auton ikkunasta pihalle, niin me käymme sen sieltä noutamassa.

Vaan sinne lähti lehdenjakaja matkassaan lehtemme! Pyhää vihaa uhkuen menimme takaisin nukkumaan varmoina siitä, että hän kyllä huomaa erheensä ja palaa takaisin. Olimme väärässä, mikä on hyvin harvinaista meille. Postilaatikko ammotti tyhjyyttään vielä kolme tuntia myöhemminkin, joten päätimme soittaa jakelupäivystykseen kertoaksemme murheemme.

Meille vastannut henkilö oli erittäin hyvin perehdytetty tehtäväänsä, sillä hän osasi pahoitella juuri oikealla tavalla, otti kovasti osaa ankeaan kohtaloomme ja varoi tarkasti muistuttamasta, että nettiversiokin on olemassa. Me haluamme perinteisen paperilehden, jonka väliin voi murustella näkkileipää ja joka on käytettävissä sähkökatkonkin sattuessa. Hän lupasi, että saamme lehtemme. Valitettavasti hän unohti kertoa, että saisimme sen vasta seuraavana päivänä täynnä ikivanhaa ja käyttökelvotonta tietoa.

Eilisen päivän kärvistelimme siis paikallisen maakuntalehden turvin hyvin tuohtuneina siitä, että lehdenjakaja kavalasti varasti lehtemme ja todennäköisesti taitteli siitä biojätepusseja. Syvästi häntä nyt nuhtelisimme, jos kiinni saisimme. Viikonloppujen suurimmat ilot syntyvät siitä, kun saa kaikessa rauhassa ihmetellä lehteen kirjoitettuja uutisia ja lukea sarjakuvia. Inha ryönä on se, joka meiltä tämän pienen ilon pois vie!

torstai, 28. kesäkuu 2012

28.6. Miksi käytämme hissiä

SS108046

Jotkut ikävähköt ihmiset väittävät, että emme käytä portaita, koska olemme laiskoja ja mukavuudenhaluisia. Ehei, hissinkäyttömme syyt ovat paljon, paljon laajemmat ja jalommat kuin joidenkin tapa ylläpitää kuntoaan puuskuttamalla portaissa edestakaisin.

Olennaisin asia tässä ei ole hissi vaan se, kuka sen keksi. Aivan oikein: insinööri. Eikä siinä vielä kaikki. Kun insinööriä luotiin, huomattiin aika pian, että hänelle ei ollut ihmeemmin käyttöä. Rakennusmestari oli jo keksinyt portaat, joita pitkin pääsi kerroksesta toiseen, joten insinöörille piti löytää jotain muuta tekemistä. Aikansa kaikenlaista turhempaa kehiteltyään hän keksi laatikon, joka liikkuu sulavasti kerrosten välissä ja jossa lihasvoimaa tarvitaan ainoastaan oikeaan paikkaan vievän napin painamiseen.

Joten me käytämme hissiä ihan vain kunnioittaaksemme kaikkia niitä insinöörejä, jotka olisivat ihan hurjan surullisia, jos kukaan ei ottaisi keksintöjään jokapäiväiseen käyttöön. Rakennusmestarit tai jotkut muut portaisiin kaikesta päätellen käsittämättömän syvästi ihastuneet  ovat lanseeranneet erilaisia "porraskävelytuokio päivässä pitää pihtipovet loitolla" ja "liiku rapussa henkesi edestä senkin läski" -kampanjoita, mutta hissien puolesta ei puhu kukaan. Monessa rakennuksessa ne nököttävät nurkassa yksin ja hylättyinä väen vänkeytyessä portaisiin kuntoliikkumaan ja suorittamaan arjen taukojumppaa.

Koska emme halua insinöörien olevan surullisia, käytämme hissiä ihan aina kun se vain on mahdollista. Omalla tavallamme me näin kunnioitamme insinöörien luomistyötä. Emme vieroksu tavarahissejä tai pienenpieniä kanaverkolla verhottuja hissikoreja vaan aina yhtä suurella riemulla avaamme oven, astumme sisään, painamme nappia ja hämmästelemme, mihin  kerrokseen sillä kertaa päädymmekään. Vaikka insinöörit ovat hurjan viisaita, on heillä vielä keksimättä erehtymätön hissilaitteisto, joka osaa lukea ajatuksia ja tietää, että vaikka painamme numeroa 5 niin haluamme kerrokseen 4.

Vaatepuolella meillä oli tänään kohtuullisen viileänä päivänä kunnon tunikat. Pirjolla on velourista ommellun kukallisuuden alla yksivärinen collegeasu. Purjolla puolestaan on vedenväriset (kuka kumma sellaisenkin värin meni keksimään?) tiukkikset ja kissakuvioinen ylipitkä pusero tai liian lyhyt hame, ihan miten vain.

tiistai, 26. kesäkuu 2012

26.6. Mistä tänään urputettaisiin?

SS108

Olemme saaneet vihailijapostia. Kärttyisä lukija ties mistä otti yhteyttä ja oli kovasti tuohtunut siitä, miten negatiivisia nukkeja me olemme ja miten me suorastaan apinan raivolla paneudumme kaikenlaisiin epäkohtiin ja valituksiin sen sijaan, että yrittäisimme pienissä päissämme ymmärtää positiivisen ajattelun kehittävät puolet. Hyvä kärttyisä lukija (joka muuten käytit jotain ihan muuta nimimerkkiä, jota emme nyt millään muista), ihan sinun iloksesi valitsimme nämä apinalliset asut. Raivon jätämme kokonaan sinulle!

Kyllä me myönnämme, että olemme kirjoituksissamme aika lailla painottuneet erilaiseen valittamiseen ja epäkohtien tonkimiseen. Kyse on kokonaan luonteesta: olemme tulisieluisia melankolikkoja, joka ilmenee negatiivisväritteisenä hämmästyskummasteluna. Meistä on mukavaa valittaa, saamme sellaisen tunteen, että olisimme vähän enemmän elossa kuin ne, jotka hiljaa vaieten tyytyvät osaansa. Tosin voi olla, että heillä asiat oikeasti ovat hyvin eivätkä he valittele mitään ihan siksi, että joku sellainen pikkuseikka kuin kassajonossa kärryjä kantapäille työntelevä kanssaostelija tai auton korjaamisen sijaan rikkova mekaanikko eivät ole koskaan laajentaneet heidän maailmankuvaansa.

Toisaalta onko epäkohdan esillenostaminen valittamista? Onko omituisista ilmiöistä puhuva pelkkä negatiivinen urputtaja vai sittenkin epätavallisen tarkkasilmäinen henkilö, jolla on rohkeutta sanoa ääneen se, mitä muut eivät uskalla? Tai onko hän pelkästään tyhmä, koska ei osaa pitää suutaan kiinni silloin, kun kaikki muut tajuavat, että vaikeneminen on kultaa ja ääneenajattelusta voi syntyä hankaluuksia. Ihan konkreettisena esimerkkinä voimme muuten kertoa, että ei kannata kovin isoon ääneen kailottaa jonkun läheisen henkilön aivotoiminnan yksinkertaisuutta, vaikka kaikki seurueessa saman tiedon varmasti jakavat. Kyseinen henkilö on takuuvarmasti kuuloetäisyydellä, painaa sananne mieleensä ja jonain päivänä kostaa! Etenkin, jos hänen nimensä on sattumalta Purjo.

Tämän päivän valituksemme kohdistuu liikennemerkkeihin ja nopeusrajoituksiin. Mehän kaikki tiedämme, että taajamien ulkopuolella perusnopeusrajoitus on 80 km/h. Siihen on sitten kaikenlaisia poikkeuksia esim. risteyksissä, koulujen, päiväkotien jne. luona eli oikeastaan nukkejärjellä ajatellen aika osuvissa paikoissa. Harva tietää, että sellaisen nopeusrajoituksen voi saada kotinsa kohdalle ihan vain tekemällä anomuksen ELY-keskukseen ja perustelemalla sen vaikka niin, että kyseisellä tieosuudella on taloja ja liittymiä. Siellä ELY-keskuksessa sen anomuksen käsittelee viranhaltija, jolle varmaan on aika yllättävä tieto, että Suomessa on edelleenkin tieosuuksia, joiden varressa on sekä asuttuja taloja että kaikenlaisia pienempien teiden liittymiä, joten hän silkasta kummastuksesta päättää 60 km/h nopeusrajoituksesta moiselle alueelle. Kyseessähän on melkein katoava luonnonvara, kyllä sellaista tulee suojella.

Ajatus on varmasti kaunis, ja anomuksen tehnyt voi nukkua luottavaisin mielin tietäessään, että juuri hänen kotinsa kohdalla ei enää hurjastella 80 km/h vaan ajetaan maltillisesti hitaampaa nopeutta. Sitä se anomuksen tehnyt ei valitettavasti muista, että mitä enemmän näitä näennäisesti turhia nopeusrajoituksia on, sitä vähemmän niitä noudatetaan. Jos vaikka 40 km mittaisella tieosuudella vähän väliä joutuu hidastamaan vauhtia siksi, että joku on keksinyt nopeusrajoitusta anoa ja toinen on virkaintoisena sen myöntänyt, niin ei se liikenneturvallisuus siitä parane. Rajoituksia noudattavat ohitetaan huoleti, sillä kiinnijäämisen riski on minimaalinen. Ei jokaisen kodin kohdalle voida laittaa liikennevalojakaan, vaikka ne miten mukavat olisivat, kun aamulla käy tien toiselta puolelta noutamassa postin. Ei edes silloin, kun liikennevalot todistettavasti vähentäisivät onnettomuuksia.

  • Viimeisimmät kirjoitukset

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot


    Asian vierestä pienesti erilaisille vaatefriikeille.

    Olemme Pirjo ja Purjo, kaksi vaatteita rakastavaa babybornia, jotka haluavat esitellä vaatekomeronsa aarteita, kertoa ompeluvinkkejä ja ihmetellä maailmanmenoa.

    pirjojapurjo at gmail.com
    PS. Ilkeämielisen roskapostittajan takia kommentit julkaistaan vasta tarkistamisen jälkeen

  • Tagipilvi