Photobucket

Otsikko ei viittaa meihin. Meillä on jalkoja ja sääriä vaikka muille jakaa etenkin tässä saunaneteiskuvassa. Juu, meillä on sauna, mutta me emme sauno. Sen sijaan mielellämme seisoskelemme tässä pukuhuoneen puolella kukkamaton tuntumassa hönkimässä kohti löylyjä. Uimapuvut ovat samasta ihan oikeasta uikkarikankaasta ja ainoana erona ovat eriväriset resorit. Purjo halusi keltaista ja Pirjo valkoista, ja molemmat värithän sointuvat tuohon pehmomattoon varsin oivallisesti.

Jalattomalla sukupolvella tarkoitamme kaikkia niitä nykylapsia, joita lykitään rattaissa paikasta toiseen vanhempien ulkoillessa. Olemme jo oppineet, että hyviä lapsiperheiden ulkoilupaikkoja ovat paikalliset kauppakeskukset, sillä niissä ei sada eikä tuule. Niissä on vain yksi paha ongelma: ympärinsä käpsehtivää lasta on hankala valvoa, joten paljon kätevämpää on kiinnittää lapsi turvavöillä rattaisiin ja työnnellä tätä ympäriinsä.

Kohtasimme viime viikolla muutaman tällaisen suunnilleen kolmevuotiaan tenavan. Ensin äitinsä lykkivät heitä kaupasta toiseen shoppailemassa hokien koko ajan, että ei saa koskea (ja ne äidit hiplasivat samaan aikaan jokaista vaatekappaletta, joka näköetäisyydelle osui). Sen jälkeen kärrykansa kokoontui kahvilaan nostattamaan verensokeria. Koko ajan lapset istuivat rattaissa, vaikka heissä ei ollut mitään fyysistä vikaa. Tätä emme voineet omin silmin todistaa, mutta äitien puheista selvisi, että jos lapset päästäisi hetkeksi turvavöistä, joutuisi heidän perässään juoksemaan satojen metrien päähän.

Nämä äärettömän kärsivälliset lapset olivat kaiketi tottuneet siihen, että jalkojen käyttäminen on turhaa. Vaikka äitien keskustelu oli pitkää ja polveilevaa, istuivat lapset rauhallisina ja suorastaan apaattisen tyyninä. Muutaman kerran joku kärrykansalainen keskeytti aikuisten rupatuksen esittäen toiveen päästä kotiin, mutta vastaus oli aina sama "kohta". Lyhyen tarkkailun perusteella voimme kertoa, että tuo "kohta" on ainakin 45 min, sillä niin pitkään jaksoimme suorittaa vakoilutehtäväämme kunnes päätimme poistua paikalta.

Tietysti voi ajatella, että tilanne oli epätavallinen eli sellainen korkeintaan kerran kuukaudessa tapahtuva. Valitettavasti kuulimme aivan muuta. Tarkoitus oli kokoontua seuraavana päivänä toisessa kauppakeskuksessa samoissa tunnelmissa. Ja koska lounasaika oli tulossa, aikoi muutama perhekunta siirtyä aterialle sellaiseen paikkaan, jossa rattaat saa kätevästi pöydä ääreen, jotta ei tarvitse sietää tuolissa kiemurtelevaa metrin mittaista.

Tulimme hyvin surullisiksi. Tätä vauhtia lasten jalat surkastuvat olemattomiksi tyngiksi vain siksi, että vanhempien (tässä tapauksessa äitien) elämä on niin paljon helpompaa, kun perheen taskukokoista ei irrota rattaista koko päivänä. Siinäpä tuo tyynenä istuu, kun ei paremmasta tiedä. Toisaalta ei se toinen ääripääkään mikään ihanne ole, siis se, jossa lapsi riekkuu jossain huutoetäisyydellä vanhemmistaan näiden luottaessa, että kyllä joku muu sen jälkikasvun perään katsoo.

Suosittelemme siis kultaista keskitietä eli sitä, että lapsi saa kävellä, jos jaksaa ja toisaalta ilmainen kyyti rattaiden muodossa on tarjolla, jos tepastelu ei enää kiinnosta. Näin siis niissä tilanteissa, joissa vanhemmilla ei ole kiirettä minnekään. Shoppaillessa harvemmin on. Ja vaikka se jälkikasvu on tanakasti omilla jaloillaan, ei otetta kädestä irroteta. Ei ole mukavaa kuunnella kuulutuksia, joiden mukaan "kolmevuotias Viivi odottaa äitiä tai edes jotain täyspäistä aikuista neuvonnassa".