Photobucket

Pendolino on siitä jännittävä vekotin, että se ei kestä pakkasta eikä hellettä. Mikä viimeksi mainittu tuli todistettua tänään Helsingin päärautatieasemalla, jossa turhaan odotimme junaa klo 15.12. Sitä ei näkynyt, joten jouduimme tuimina tuijottamaan tyhjää raidetta ja sen yläpuolella olevaa näyttötaulua. Siinä oli kaikkea muuta kuin lohdullinen teksti, jonka mukaan pendolinomme oli kyllä kovasti valppaana ja valmiina lähtöön, mutta jokin sähkövika piteli sitä huoltoraiteella.

Sama teksti oli luettavissa vielä 15 minuuttia myöhemminkin, jolloin osaaottava ääni kuulutti, että ei mitään hätää, juna on tulossa raiteelleen minä hetkenä hyvänsä. Paitsi että mitään ei tapahtunut ainakaan kymmeneen seuraavaankaan minuttiin, ellei sitten lohduttavaksi tapahtumasi voi sanoa sitä, että myös Ouluun matkaavan junan ilmoitettiin olevan jossain sivuraiteilla ja saapuvan paikalle myöhästyneenä.

Kuhina ja kihinä lähtölaitureilla oli silminhavaittava. Moni matkaaja joutui miettimään, pitääkö sittenkin vaihtaa bussiin, mutta koska VR pihtasi tarkempia tietoja, harva lähti astelemaan kohti Kamppia. Välillä tuntui siltä, että ratapihalla ei tapahtunut mitään, joten yksi jos toinenkin epäili ääneen, että koko eteläisen Suomen junayhteydet ovat menneet (taas kerran) helteellä sekaisin. Jotta kukaan ei vaihtaisi muihin kulkuyhteyksiin, jaettiin tietoja hyvin niukasti.

Lopulta meidät arvoisat matkustajat armahdettiin ja Pendolinomme saapui laituriin vaivaiset vähän yli 30 minuuttia myöhässä. Jonkun sähkö- tai muun vian vuoksi vaunuissa ei ollut numeroita, joten jouduimme arvailemaan ihan tunnepohjalta, mikä niistä olisi numero 10, jossa paikkamme oli. Täytyy myöntää, että tämä seikka ei suinkaan lisännyt luottamustamme palveuntarjoajaa kohtaan. Paikanhakuun annettiin kyllä ystävällisesti runsaasti aikaa, sillä matkaan lähdettiin lähes 45 minuuttia aikataulusta jäljessä. Jos meillä olisi ollut kiire jonnekin, olisimme auttamattomasti myöhästyneet monta kertaa!

Jotta tuohtumuksemme ja ankea mielemme saisi täydellisen loppuhuipennuksen, istui takanamme kaksi lasta, joiden mielestä mikään ei ollut niin ihanaa kuin penkkien potkiminen ja apupöytälevyn hakkaaminen vasten edessäistuvan selkänojaa. Ihan tiedoksi Aleksin ja Viivin isoäidille: lapsia kannattaa kieltää ennen kuin se edessä istuva matkustaja kääntyy ja ilmoittaa, että jos tuo potkiminen ei lopu, tulee mörkö ensi yönä syömään koko perheen! Ja vaikka töniminen loppuisi samantien, kannattaa olla varuillaan, sillä möröt ovat helteellä nälkäisiä. Jos ei itse kasvata lapsenlapsiaan, niin maailma kasvattaa, yleensä aika julmasti. Mistä ehkä todistuksena on se, että ne lapset tuijottivat meitä lamaannuttavan hätäännyksen vallassa vielä poistuessamme junasta.

Koska emme enää luota raideliikenteeseen, kipusimme tänne perinteisille maitokärryille ihailemaan maisemia. Hellesäällä mikään ei ole mukavampi asu kuin uimapuku. Pirjon puvussa on hevosaplikaatio (joka näkyy hieman huonosti, koska hän valmistautuu juuri hyppäämään alas) ja Purjo valitsi omaan uikkariinsa kissan.