Photobucket

Eilen illalla kuului pikkueteisestä rapinaa. Me yritimme kovasti paikallistaa äänen lähdettä, mutta vaikka miten päätämme kääntelimme, emme saaneet selville, että seinäkö meille rapisee vai sittenkin jalkalista. Poistuimme paikalta etsimään jotain kättä pitempää, jolla hieman siirellä kenkiä sivummalle nähdäksemme niiden taakse. Tuskin olimme selkämme kääntäneet, kun hiiri puikahti ovelle ja kipitti rivakkaa tahtia keittiöön suoraa pakastimen taakse. Aikamme sohimme sitä mopinvarrella, mutta turhaan. Viekas rapisija oli asettunut jonnekin kylmälaitteen alle eikä välittänyt vihastamme.

Päätimme olla ovelia ja esitimme poistumista. Tämä tehosi välittömästi, sillä heti kun valot sammutettiin, alkoi vimmattu rapina ja äänen perusteella tiesimme, että nyt oli suunnaksi otettu tiskipöytä. Juuri kun päätimme piirittää hiiren sulkemalla kaikki avoimet ovet, suuntasi tuo harmaa pikkueläin suoraa kaikkein pyhimpään eli ompeluhuoneeseen.

Ompeluhuone on paikka, jossa on pienen kangaskaupan verran kankaita niin kaapeissa, hyllyillä kuin lattialla isoissa muovilaatikoissa. Jonnekin sinne laatikoiden, pussukoiden ja nyssyköiden väliin ryntäsi vihollisemme, ja tarkasti kuunnellessa huomasi, että se nauroi mennessään. Vaan se parhaiten nauraa joka hiirenloukun virittää, me ajattelimme, ja etsimme pari vuotta käyttämättöminä lojuneet ansamme jostain eteisen kaappien kätköistä. Laitoimme syötiksi kermajuustoa ja asetimme loukun pahvilaatikkoon, johon olimme leikanneet hiirenmentävän aukon. Näin hiiri pääsisi sisään, mutta ei mahtuisi enää loukun kanssa ulos, jos sattumalta ei ymmärtäisi asettaa päätään giljotiinille vaan esimerkiksi ojentaisi sinne käpälänsä.

Hyvillä mielin kävimme nukkumaan, olimmehan tehneet osuutemme taistelussa ja saatoimme asettua hetkeksi asemasotavaiheeseen. Ompelijamme sen sijaan oli rauhaton. Hän mietti tahmatassuista tuholaista, joka pitkin yötä penkoisi pehmoisimpia kankaita ja ja käpälöisi kultanauhoja. Epätodennäköisten asioiden surijana hän ennätti jopa miettimään, voisiko hiiri kiivetä ompelukoneen päälle ja itsemurhata itsensä nostamalla päätään juuri paininjalan ja neulan kohdalla.

Aamulla heräsimme toiveikkaina ja ryntäsimme avaamaan ansalaatikkoa. Pettymyksemme oli suunnaton, sillä laiskanpulskea hiiri oli jättänyt loukkumme juustoineen rauhaan. Ja vaikka ompeluhuoneesta kannettiin pois ihan kaikki tarvikkeet, ei sieltä löytynyt ketään eikä mitään. Ei edes hiirenmentävää aukkoa lattianrajassa, vaikka kaikki nurkat ja jalkalistankulmat käytiin läpi. Saaliimme oli todennäköisesti poistunut sieltä samantien eli jo ennen kuin ennätimme loukkua virittämään. Mikä raukkamainen vastustaja!

Taistelu hiirtä vastaan siis jatkuu, tällä kertaa kärpäslätkällä, jos ei muu auta. Asuiksi valitsimme oranssit trikoovaatteet, jotka ovat hyvin näppärät tällaisessa sisätilataistelussa, jossa joutuu kumartelemaan, pomppimaan ja ryntäilemään. Lisäksi ne ovat ihan eri väriä kuin hiiret, joten emme epähuomiossa lätki toisiamme luullessamme löytäneemme inhan jyrsijän.

PS. Torstaina aamulla kiersimme kaikki loukkumme kuin metsästäjät ikään. Ensimmäinen oli tyhjä, vain juusto tuijotti meitä syyllistävänä. Toinen oli tyhjä. Kolmas loukku, joka oli sijoitettu aivan uunin kupeeseen, oli kadonnut. Juu, me tiedämme, että hiirenloukut pitää kiinnittää vaikka rautalangalla lähiesineisiin, jotta saalis ei vie ansaa mukanaan, mutta kun mielessä ei edes käynyt, että siitä jonkun turkiseläimen voisi napata. Onneksi löysimme loukun uhreineen: hiiri oli pyöriskellyt sen verran, että oli päässyt vetäytymään melkein vaan ei kokonaan kaapin taakse vainajoitumaan. Nyt meillä jännitetään, oliko hän ainokainen vai löytyykö ensi yön jäljiltä sukulaisiaan.