Ei tähän maljakkoon mitään salaisuutta liity. Se on ihan tavallinen, jonkun himoharrastelijan posliininmaalauskurssilla sävyttelemä tuotos, jolle on hankala löytää mitään järkevää käyttöä nykypäivänä. Siksi me leikimme, että olemme Indiana Joneseja, jotka ovat museosta löytäneet salaperäisen maljan. Roistot voivat minä hetkenä hyvänsä ryöstää sen, jos emme keksi sille sopivaa piilopaikkaa.

Olemme pukeutuneet asianmukaisesti eli meillä on paahteelta ja hiekkamyrskyiltä suojaavat lierihatut. Niiden alta on hyvä pälyillä ympäristöä. Muuten vaatteemme ovat oikein kirjavat, jotta niissä ei näkyisi lika. Purjo on yhdistellyt aika omintakeisesti raitaa ja palloja sekä kissankuvia. Pirjolla on feikkifarkkushortsit eli oikeastaan farkkupainetusta neuloksesta ommellut housut ja paita, jossa tarkkasilmäinen erottaa kuvan auton etupuskurista. Tärkeintä näissä on se, että vaikka ryömisimme, konttaisimme, nojailisimme hämähäkinseitteihin tai istuisimme mutakasaan, niin sitä likaa ei ihan heti huomaa. Indiana Jonesin tyttöystävillä on samanlaisia vaatteita eli valkoisia paitoja, jotka ovat ihan puhtaita ja vastasilitettyjä, vaikka hän juuri olisi ryöminyt esiin hiilikasasta. Sellaisen paidan mekin haluaisimme.

Me olemme käyneet ihan oikeassa museossa, eikä siellä ollut ollenkaan samanlaista kuin Indiana Jonesin museossa. Emme nähneet ainuttakaan muumiota, muutaman mummin kyllä. Sen sijaan museo oli ihan täynnä kaikenlaisia vanhoja tavaroita, joiden vieressä oli nimilappu, jossa oli sen esineen nimi. Luultavasti museoissa käy vielä meitä tyhmempää väkeä, sillä nimilapuissa oli sellaisia tekstejä kuin "kauha" ja "puulautanen". Harmiksemme emme nähneet ainuttakaan aarretta eikä mistään takahuoneesta tullut ketään pyytämään apuamme salakirjoituksen ratkaisemisessa. Ehkä näytämme ulospäin siltä, että emme selviäisi helpoimmastakaan sudokusta saati jostain hieroglyfikirjoituksesta.

Museot ovat siitä hassuja paikkoja, että niissä ihmiset käyvät katsomassa tavaroita, joista ovat ensin tarmolla pyrkineet pääsemään eroon. Osa oikein kehuskelee sillä, miten on lukuisissa muutoissa onnistunut hävittämään monta laatikollista tavaroitaan ja isotätien perintönä saamansa pitsilakanat, joille ei ollut mitään käyttöä, kunhan olivat turhana kaapintäytteenä. Sitten ne samat ihmiset menevät museon näyttelytilaan ja ihastelevat, että kyllä on entisaikaan osattu ja viitsitty kirjailuja tehdä näihinkin liinavaatteisiin, olisipa meilläkin tälläiset. Juu, olisipa hyvinkin, jos ei jossain vaiheessa olisi tullut vimmaa raahata niitä omia kierrätyskeskukseen antamaan liinavaatekaappiin tilaa huonolaatuisille pussilakanoille.

Tai sitten seistään kummastelemassa vitriiniin laitettuja kirjeitä ja muita papereita jostain sadan vuoden takaa. Oikein kunnioituksesta hiljennytään hetkeksi, kun huomataan, että todistuksesta löytyy vuosiluku 1889. Niin vanha! Omat todistukset on aikaa sitten hävitetty tarpeettomana rojuna, sillä kuka niitä jotain peruskoulun päättötodistusta edeltäviä papereita koskaan kyselee, takansytykkeeksi joutavat hyvin. Turha on seuraavien sukupolvien pyrkiä mummon jäämistöstä kaivamaan esille mitään vastaavaa joskus sadan vuoden kuluttua. Tyhjiä kaappeja rakastava hävittää kaiken, jonka vain voi ja kun oma koti on tyhjennetty, siirrytään ikääntyneiden sukulaisten vinttejä tyhjentämään. Turha roina kaatopaikalle ja sitten museoon ihailemaan ihan samanlaisia esineitä lasin takaa. Jostain syystä omassa kodissa vanha esine on vähän kuin tukala sukulainen, pakko sietää, mutta eroon pyritään heti kun voidaan. Museossa se sama tavara onkin ihailua  herättävä taideteos ja arvokas muisto menneisyydestä.

Me viihdymme ihan hyvin vanhojen esineiden keskellä, sillä ne saavat meidät näyttämään ikinuorilta.